Voiko uupumuksesta toipua?

Olen viime aikoina ajatellut paljon uupumista. Sekä omaani että muiden ja erityisesti sitä, voiko uupumuksesta oikeasti täysin toipua.

Yksi syy pohdiskelulle on ollut se, että luin toimittaja Eeva Kolun kirjan Korkeintaan vähän väsynyt. Eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä (kirja saatu kustantajalta). Siinä Kolu kertoo hirmuisen tutun kuuloisen tarinan siitä, kuinka työ, elämä ja sekä sisäiset että ulkoiset vaatimukset johtavat siihen, että yhtäkkiä löytää itsensä hämmästelemästä lääkärin vastaanotolla masennus- ja ahdistuneisuushäiriöpaperit ja saikkulaput kädessä, että miten tässä näin kävi.

Ja sitten ovat toki ne omat, henkilökohtaiset syyt. (Jos minun uupumistarinani ei ole tuttu, kannattaa aloittaa Burnaripäiväkirjojen ensimmäisestä osasta. Tiivistetysti tarina on se tavallinen: liikaa töitä, liikaa vaatimuksia, stressiperäiset fyysiset ja henkiset oireet, fyysinen ja mielenterveys prakaavat, pitää yrittää oppia jotakin.) Välillä tuntuu että olen jo, useampi vuosi romahtamisen jälkeen, ihan normaali ja reipas ja pystyvä ihminen, mutta takapakit tulevat todella nopeasti ja yllättäen.

Viimeiset pari viikkoa on taas ollut hankalampaa. Töitä on ollut paljon, ja koko ajan on rinnassa nakertava tunne siitä, että pitäisi tehdä paremmin ja enemmän. Ja siinä samalla tietty muista treenata, nähdä ystäviä ja nauttia syksyn viimeisistä kauniista aurinkoisista päivistä to the max. Merkit liiasta kuormittumisesta ovat olleet taas ilmassa: unet kärsivät, työn laatu laskee, muutun äkkipikaiseksi ja kaikkeen negatiivisesti reagoivaksi peikoksi, josta tuntuu että maailmalla ei ole mitään fiksua annettavaa minulle eikä minulla maailmalle.

Paitsi että tilanne itsessään ei ole millään tavalla mieluisa, erityisesti korpeaa se, että näin käy taas ja vielä tuntuvasti pienemmän kuormituksen takia kuin aikoinaan. Tämä ei ole ensimmäinen rodeoni eikä varmaan sitten myöskään viimeinen, ja se suoraan sanoen vituttaa.

***

Tutkimusten mukaan uupumus voi muuttaa aivotoimintaa jopa pysyvästi. Oma diagnoosini itsestäni on, että hermostoni on – suonette lääketieteellisen jargonin – paskana. Enkä tiedä, palautuuko se enää koskaan entiselleen. Koen stressin, rasituksen ja oikeastaan ihan kaiken hermostossa paljon vahvemmin ja vähemmillä ärsykkeillä kuin ennen. Jos on paljon töitä, hermosto alkaa oikkuilla, vilkkua ja välkkyä kuin viallinen joulukuusi. Jos treeni on kovaa, hermosto pistää täyden vaihteen silmään ja jatkaa bileitään läpi yön. Sosiaaliset menot väsyttävät helposti, ajattelu väsyttää helposti. Koko elämä väsyttää helposti.

Parasta Kolun kirjassa oli sen lohdullisuus. Somen kautta rakentamani mielikuva Kolusta on ollut ihminen, jolla on kaikki täydellistä: on upea työ, upeita ystäviä, aikaa harrastuksille, kauniin rennot merkkivaatteet ja aina leikkokukkia maljakossa. Siksi on hirveän lohduttavaa lukea, kuinka hän ei kuukausiin jaksanut tehdä muuta kuin olla kotona, syödä karkkia ja vältellä ihmisiä.

Toisaalta toki en voinut välttyä ajatukselta, että Kolu on paljon parempi uupuja kuin minä: minulla on vain yksi, ei kolmea lääkärin diagnosoimaa uupumiskeikkaa. Enkä minä edes ole kirjoittanut menestyskirjaa uupumisesta! (Meinasin tosin, hain sille apurahaakin mutta en saanut, joten jätin homman sikseen.) Mutta tällaisia me uupujat varmaan usein olemme: haluamme tehdä kaiken hyvin ja isosti, suorittaa myös palautumisen.

***

Muutama päivä sitten olin lähdössä kaverin kanssa sieneen työpäivän jälkeen. Viestittelimme lähtövalmiudestamme päivän mittaan. Kun kerroin olevani valmis pistämään koneen kiinni, oli vastaus “Mä hyppään ensin katolta 🤯😂”.

Tämä ei suinkaan ollut ainoa hyppäämisestä puhunut ystävä samalla viikolla. Toinen viittasi katolta hyppäämiseen viestitellessämme siitä, miten ehtii treenata ja käydä töissä ja pysyä järjissään yhdessä ihmiselämässä. Itse kerroin eräässä toisessa yhteydessä harkitsevani kloonauskoneen rakentamista tai vaihtoehtoisesti ikkunasta hyppäämistä kun tuntui että minulta vaaditaan aivan liikoja. Mikä meitä yhdistää on se, että olemme kolmi- ja nelikymppisiä naisia vaativissa tietotöissä, tekemässä asioita joista pidämme kovasti.

Emme me oikeasti ole katolta/ikkunasta/rekan alle hyppäämässä, mutta asiasta pitäisi ehkä silti huolestua. Ja minun on syytä huolestua myös itsestäni, mielellään jo ennen kuin ikkunasta hyppääminen tuntuu parhaalta vaihtoehdolta kohdata elämän päättymätön, kohtuuton ja alati kasvava tehtävälista. Sanotaan, että tyhmyys on sitä että tekee asiat useamman kerran samalla tavalla ja odottaa joka kerta eri lopputulosta. Mitä tehdä, jos en koskaan enää palaudukaan entiselleni? Miten voi tehdä töitä, harrastaa ja ylipäänsä olla olemassa tavalla, joka on sekä tyydyttävä että ei aja hermostoa rikki tasaisin väliajoin?

Spoiler alert: Kolun kirjassa ei anneta vastauksia, koska sellaisia ei oikeastaan ole. On vain opittava elämään tavalla, joka välillä palauttaa eikä koko ajan kuluta. Kohtuullistettava sitä mitä tekee ja säädettävä omia odotuksiaan itseään kohtaan edes vähän armollisemmaksi.

Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei ole helppoa. Paineiden helpottamiseksi ja mielenterveyden varjelemiseksi sanoin ei useammallekin kiinnostavalle keikalle ja työhommalle. Vaikka ärsyttikin kieltäytyä rahasta, se oli vielä suhteellisen helppoa. Itseään kohtaan asetettujen vaatimusten ruuvaaminen onkin sitten toinen asia.

Töitä, treeniä ja räpiköintiä Instagramissa: @lottapumpui

RSS
Facebook
Facebook
Instagram

Previous

Lukeminen kannattaa aina

Next

Mitä juomapullosi kertoo sinusta?

2 Comments

  1. Anne

    Hyvä kirjoitus ja hyvä kirja! Sain tämän juuri kirjastosta ja vasta alussa, mutta kuulostaa todella tutulta.

    • Lotta

      Kiitos! Luulen että Eevan kirjasta saavat irti eniten juuri ne joilla on samoja kokemuksia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén