Olin Kansallisoopperassa katsomassa Aidan. Se oli mieletön.

Sanotaan vielä uudestaan: mieletön.

En ollut nähnyt Aidaa aiemmin, ja tämä oli todella huikea versio aloittaa. Lavastus, puvustus ja valot olivat upeat, puhumattakaan tietysti solisteista. Varsinkin nimiroolin tehnyt Veronika Dzhioeva oli suorastaan häikäisevä. Jep, nyt tulee ylisanaa!

Seuralaiseni esitti kritiikkiä sen suhteen, että teos oli sijoitettu ristiin moneen aikaan, niin antiikin Egyptiin kuin 1930-1940-luvuille ja nykyaikaankin. Itseäni se ei häirinnyt, mutta en myöskään kokenut tätä aikaleikkausta erityisen tarpeelliseksi.

Mutta! Tämän postauksen pointti ei ole olla varsinainen ooppera-arvio!

Harmillisesti olin kipeänä juuri näytöksen aikaan, mikä kyllä naamastakin näkyi muttei onneksi pilannut elämystä!

Halusin nimittäin puhua siitä, miltä tällainen esitys ja musiikki tuntuu. Itse kun saan musiikista ja äänistä voimakkaita (psyko-)fyysisiä tuntemuksia, niin kiinnostaa todella paljon miten muut samat asiat kokevat.

Olen noin muutenkin voimakkaasti fyysinen ihminen, ja lisäksi sekä asmr-reagoiva että synesteetikko. Olen aika varmaan myös erityisherkkä, mutta en ole kiinnostunut määrittämään itseäni sen kautta, koska koen että siihen liittyy usein turhaa kitinää ja asioiden tekemistä vaikeaksi itselle. (Olen toki myös ennakkoluuloinen ja tuomitseva haha!)

En ole ollenkaan musikaalinen perinteisessä mielessä: en siis osaa soittaa enkä laulaa. Tästä huolimatta minulla on tarkka korva, ja taustalla erinomaisin arvosanoin suoritettuja musiikkitieteen opintoja. Olen siis sekä musiikillisesti täysin lahjaton että ihan ok.

Itseäni kiehtoo kovasti se, miten musiikin kokee kaltaiseni ihminen, joka ymmärtää musiikkia, mutta ei pysty tuottamaan sitä itse. Joskus uskoin, että ymmärrykseni on jotenkin vajavaisempaa ja huonompaa. Vajavaisempaa varmasti, mutta huonompaa tuskin.

Suhtauduin oopperaan vähän pelokkaasti: balettia luen ja ymmärrän erinomaisesti, mutta uskoin että en tajuaisi oopperaa. Kun olin lapsi, kävimme ainoastaan baletissa, eikä meillä kotona kuunneltu oopperaa, joten se jäi vieraaksi.

Opiskeluaikoina aloin sitten ramppaamaan Kansallisoopperassa, koska sinne sai ainakin silloin saman päivän näytöksiin kympin lippuja. Ja huomasin heti, että ooppera ei ole yhtään sen vaikeampaa kuin balettikaan tai vaikka teatteri. Ainoastaan vuonna 2011 näkemäni Doctor Atomic on ollut haastava ja raskas.

Mitä sen sijaan huomasin, oli se, miten vahvasti musiikki minuun vaikuttaa. Aidan ensimmäinen puolituntinen (veikkaus, en tosiaan katsonut kelloa!) meni iho kestokananlihalla. Kuuluisat joukkokohtaukset ja aidatrumpetit olivat todella vaikuttavia. Itselläni kokemus on myös vahvasti fyysinen. Tuntuu, että musiikki ikäänkuin kulkee lävitseni tai olen sen varassa.

Kananlihan ja “läpäisyn” lisäksi koen muitakin fyysisiä tuntemuksia, jotka ovat hieman samanlaisia kuin asmr-reaktiot, mutta eivät sitten kuitenkaan. Aidassa jossain erityisen ihanassa kohdassa tuntui siltä, kuin suussani olisi viileää metallia. Vähän niinkuin lusikka, josta on juuri imaissut jäätelöä, mutta pesä ylösalaisin. Lisäksi tunne oli laajempi eikä millään tavalla epämiellyttävä, päinvastoin.

Mietin, mistä nämä ilmiöt johtuvat. Onko kyse siitä, että oopperaan pohjaavat musiikilliset affektit ovat meille niin tuttuja muunmuassa elokuvamusiikin kautta, että olemme ehdollistuneet reagoimaan tietyllä tavoin? Vai aiheuttaako musiikki itse ne?

Entä millä eri tavoilla näitä koetaan? Esimerkiksi seuralaiseni sanoi, että hän ei koe vastaavia, mutta kyse on hänellekin kuitenkin enemmästä kuin siitä, että hän tuntisi “pidän tästä musiikista” -tuntemuksen. Mielenkiintoista!

Jos sinäkin koet jotain vastaavia tai muita tuntemuksia, kerro ihmeessä, olisi tosi kiinnostavaa kuulla!

P.S. Aidan viimeinen näytös on tänään, mutta täältä voit katsoa koko oopperan.

P.P.S. Ensi kaudella ohjelmistossa on ykkössuosikkini Die tote Stadt. Se ei ole mikään hyvänmielenelämys, mutta aivan mieletön kokemus. Kannattaa todellakin mennä!

RSS
Facebook
Facebook
Instagram