Jos muuten pään sisällä on hirveä sekasotku ja miljoona asiaa jotka pitäisi hoitaa, tuhat ideaa odottamassa jatkojalostusta ja sata juttua joita murehtia, urheillessa kaikki tuo kaaos väistyy taka-alalle. On vain minä ja tie, alla jalat tai fillari.

Puhuin Instagramin puolella muutama päivä sitten siitä, kuinka kärttyisäksi tulen jos en treenaa. Liikkeellä oleminen rauhoittaa minua monellakin tapaa. Paitsi että tarvitsen liikettä purkaakseni energiaa, on sillä myös äärimmäisen tärkeä funktio päänsisäisten asioiden järjestelyssä.

Parhaimpien lenkkien jälkeen tuntuu siltä kuin olisi samaan aikaan ajatellut kaikki maailman ajatukset mutta ei oikeastaan mitään. Luulen, että kyseessä on sama juttu kuin meditaatiossa (jota olen välillä harjoitellut kehittymättä siinä mainittavasti): tarkoituksena ei ole niinkään lopettaa ajatusten virtaa vaan antaa sen kulkea ilman että takertuu ajatuksiin millään tavalla.

Pitkäkestoinen liikkeellä olo myös auttaa kalibroimaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Joskus asiat, jotka ovat tuntuneet ennen treeniä sietämättömän suurilta, ovatkin pikkiriikkisiä tai parhaimmillaan olemattomia. Toisinaan taas pienet asiat ottavat todellisen muotonsa ja kotiin päästyä on paljon kirkkaampi ajatus siitä, mitä pitäisi tehdä. Normaalielämässä on loppujen lopuksi hirvittävän vähän mahdollisuuksia olla yksinään ilman minkäänlaista suorittamisen ja jatkuvan reagoinnin agendaa, joten treenaaminen tuntuu tästäkin vinkkelistä hirmuisen tarpeelliselta tasapainottajalta.

Sosiaalisissa urheilulajeissa ei pääse nauttimaan samanlaisesta ajattelun flow-tilasta, mutta niiden parissa joutuu usein keskittymään täysillä käsillä olevaan asiaan, mikä sekin helpottaa päänsisäistä mekkalaa. Mutta vaikka en ikinä enää haluaisi treenata kestävyyttä tai tähdätä mihinkään tiettyyn tavoitteeseen, haluaisin silti tehdä näitä pitkiä yksinäisiä harjoituksia, jos en muista syistä niin edes köyhän naisen terapiana.

 

 

RSS
Facebook
Facebook
Instagram