Burnaripäiväkirjat – alku

Tämän vuoden merkittävin tapahtuma elämässäni on ollut työuupumus ja siitä ylös rämpiminen. Sain burnoutin ja siihen liittyvät masennus- ja ahdistuneisuushäiriödiagnoosit helmikuussa, mutta uupumuksen taustalla oli jo pitkään jatkunut kuormitus, kova stressi ja huonosti nukkuminen. Olen halunnut palavasti jakaa ajatuksiani ja kokemuksiani teidän kanssanne, mutta en siltikään.

Erityisesti on huolettanut se, miten työrintamalla suhtaudutaan loppuunpalamiseen. Jos puhun burnaristani ääneen, ammunko itseäni urajalkaan? Ottaako kukaan töihin ihmistä, joka on myöntänyt että ei ole täydellinen, uupumaton robotti vaan kaukana siitä? Onneksi olen nähnyt kannustavia esimerkkejä siitä, kuinka asioista avoimesti puhuminen on avannut keskustelua ja purkanut pieneltä osaltaan aiheeseen liittyviä stigmoja. Uskon myös, että olen kokemuksen jälkeen parempi työssäni ja osaan tunnistaa uupumuksen merkit itsessäni ja muissa. Palattuani takaisin maailmaan olen nähnyt turhankin monta ihmistä tilanteessa, jossa minäkin olin alkuvuodesta: tyypin, joka vaikuttaa ja vakuuttaa olevansa ihan jees, mutta jonka tsempin ja hymyn alla on ihmisraunio, joka jollain kierolla tavalla toivoo että ehkä sitä jäisi tuon rekan alle ja jalka menisi poikki että ei tarvitsisi tsempata enää yhtään enempää.

Ja se on yksi tärkeimmistä syistä, miksi päätin lopettaa skagailun ja kertoa rehellisesti, miksi ja miten minä paloin loppuun, kuinka siitä selvisin ja mitä sen jälkeen tapahtui. Työperäisestä uupumuksesta ja siitä seuraavista sairauksista on tullut eriskummallinen sukupolvikokemus, ja mitä enemmän ja avoimemmin niistä puhutaan, sitä paremmaksi toivon työelämän muuttuvan. Haluan myös kannustaa kaikkia oman jaksamisensa kanssa kamppailevia ottamaan oikeasti aikaa itselleen ja palautumiselleen jo ennen kuin lääkäri pakottaa jäämään kotiin lepäämään – ja esimiehiä olemaan herkempiä työntekijöidensä väsymiselle.

Haluan myös tarjota toisen – sen yleisemmän – kokemuksen burnoutista. Mediassa burnarinarratiivi päättyy lähes aina onnelliseen täyskäännökseen: uupunut löytää lopulta itsensä joogaopettajana Balilla tai eräopaskoulussa tai vähintäänkin fiilistelee uusia mahdollisuuksiaan parin vuoden mittaisella opintovapaalla. Valtaosa meistä palaa kuitenkin samaan työpaikkaan ja samaan tehtävänkuvaan kuin ennen sairaslomaansa, ja siitäkin pitäisi puhua.

En halua kertoa sellaista sankaritarinaa, jossa selvitään vaikeista ajoista, ymmärretään jotain syvällistä omasta itsestä ja jolla voi sitten blogissa, Instagramissa ja naistenlehdissä keräillä ihailua kyllästymiseen saakka. Tässä tarinassa ei ole mitään sankarillista, on vain tavallinen nainen, joka uupui, lepäsi vähän aikaa ja yrittää parhaansa ettei enää uupuisi uudelleen.

***
Burnaripäiväkirjoissa on viisi osaa, jotka kertovat uupumuksen kasautumisesta, siitä hetkestä kun en enää jaksanutkaan, sairauslomasta ja toipumisesta sekä töihin palaamisesta. Jos on jotakin erityistä, mitä haluat aiheesta kuulla, kysy alla kommenteissa tai privana viestitse. Olen monien kanssa etenkin Instagramissa jo aiheesta paljon jutellut, mutta jutellaan paljon lisää.

RSS
Facebook
Facebook
Instagram

Previous

Unelmista, osa 2

Next

Joulukalenteri 1. luukku: Whamageddon on täällä!

12 Comments

  1. Eeva

    Kiitos, että kirjoitat tästä! Itselläni herää asiasta paljon ajatuksia. Oma burnaridiagnoosi johti uran täyskäännökseen ja uusiin opintoihin, mutta työelämän sudenkuopat pysyivätkin mukana myös uuden alun myötä. Oleellista olikin muuttaa suhtautuminen työhön, jaksamiseen ja itseen.

    • Lotta

      Hyvä pointti! Mulle ehdotti sekä työpsykologi että psykiatri ekana että vaihda työpaikkaa, mutta en usko että se nyt ihan kaikkea olisi ratkaissut kuitenkaan..

  2. Myrtti

    Kiitos tästä aiheesta! Tärkeä ja koskettaa monia. Erityisesti tuo samaan työhön palaaminen kiinnostaa, koska valtaosalla se on vastassa.

    • Lotta

      Kirjoittelen siitä tarkemmin myöhemmin, se on kuitenkin yksi avainasia siinä, miten palautuu uupumuksesta.

  3. Nyymi, Ano

    Mua kiinnostaisi se, mitä väleille pomon ja työkaverien kanssa kävi. Oma burnis – jota edelsi useampi kuukausi tuloksettomia keskusteluja duunimääristä ja -tahdista pomon kanssa – vei minulta luottamuksen omaan esimieheen. Vaikka olin samassa työpaikassa vielä vuosia, välimme eivät koskaan palanneet ennalleen. Itse olen edelleen sitä mieltä, että mussa ei koskaan mitään vikaa ollutkaan, vaan mun työpaikka oli sairas. Työpaikkaa ei kuitenkaan voida saikulle määrätä, joten sairaaksi määritellään tekijä, joka vain yrittää parhaansa mahdottomassa tilanteessa.

    • Lotta

      Mielenkiintoinen aihe, otan senkin käsittelyyn! Pomo suhtautui mulla ihan hyvin.

  4. Iines

    Miten liikunta on toiminut sulla näissä eri vaiheissa? Omalla kohdalla mietin, että palauttaako se ja antaa vastapainoa työlle, vai onko se kuitenkin yksi tekijä, joka lisää kuormitusta, etenkin jos menee ns. suorittamiseksi.

    • Lotta

      Tämä on erinomainen kysymys! Kirjoittelen siitäkin tarkemmin jossain välissä. Mä vähensin treenejä tosi paljon kun aloin olla ihan loppu, mutta yritin jollain tavalla tasapainottaa työtä liikkumalla edes kevyesti. Saikulla rupesin kevyesti treenaamaan, mutta vieläkään melkein vuosi myöhemmin kroppa ei oikein tykkää superintensiivisestä treenistä…

  5. n

    Jee, mahtavaa että kirjoitat! Mun romahduksesta on vuosi ja edelleen toipuminen osaltaan vaiheessa. Olisikin hyvä jos kirjoittaisit siitä, ettei pahaksi päässeestä burnoutista toivu kahden viikon lomalla. Mulle työterveyslääkäri sanoi, että luultavasti en enää koskaan pysty tekemään samanlaista työmäärää edes hetkellisesti kuin ennen burnoutia (eikä tietysti kannatakaan). Hän kuvasi, että jos mun jaksaminen oli ennen kuin tavallaan rekka jonka sai lastata täyteen, niin nyt jäljellä on enää iso paku. Eli mitta täyttyy ja homma murenee nyt jo paljon aiemmin. Tämän oon kyllä huomannut myös erittäin konkreettisesti! Ennen totaaliromahdusta painoin huonoilla unilla ja järkyllä työmäärällä kuukausia, nyt kolme huonoa yötä ja työkunto on jo kyseenalainen.

    Treenistä olisi kans kiva lukea sun kokemuksia. Mulla meni kroppa niin tilttiin että n. puoli vuotta meni ennenkuin pystyin käydä salilla normaalisti. Siihen saakka palautuminen oli pahasti pakkasella ja esim. jalkatreenin, kevyenkin, jälkeen jalat olivat aivan järkyttävän tukossa jopa 4-5 päivää, siis kosketusarat ja lähes tulehtuneetkin. Eli mikään kevyttä jumppailua ja kävelyä raskaampi ei tullut kysymykseenkään.

    Vaikka itsekin samassa paikassa ja tehtävässä oon edelleen enkä sinällään mitään Bali-herätystä myöskään saanut, niin kyllähän tuo pisti ihmisen nöyräksi ja piti opetella vähän uudistamaan omaa arvomaailmaa.

    Kiitos vielä että kirjoitat! Itse olen myös avoimesti uupumisestani puhunut, ja saanut siitä todella paljon kiitosta. Nämä asiat ovat yllättävän yleisiä, mutta jostain syystä leimautumista pelätään.

    • Lotta

      Hyvä vertaus tuo rekka ja paku. Olen huomannut saman, että on ihan eri tavalla herkillä kuin ennen romahdusta, kuormituksen tuntee paljon herkemmin, kun kroppa on taas saanut levätä.

      Edelliselle jo vähän vastasinkin treeneistä, mutta kirjoittelen siitä vielä erikseen jossain välissä. Voimatreenit ja kovatehoiset keuhkojumpat oli pakko jättää pois pitkäksi aikaa..

  6. K

    Tää on tärkeä aihe, kiitos kun kirjoitat! Olen kanssa burnoutin jälkeen samaan työhön palannut… Oon nyt parisen vuotta opetellut tekemään vähemmän, alkuun se tuntui tosi oudolta ja pahalta, kun oli tottunut suhtautumaan töihin tosi intohimoisesti. Sitä hirveetä työtahtia oli siis jotenkin tottunut pitämään “normaalina” ja vähemmän tekeminen tuntui luovuttamiselta ja välinpitämättömyydeltä työtä kohtaan. En tiedä saako tästä selityksestä selvää, ainakaan mitään järkeä tässä ajattelumallissa ei ollut… 😅

    Uupumusvaiheessa olin tosi vittumainen ja (hiljaa itsekseni) vaadin/odotin samaa työtahtia työkavereilta ja koin monia pettymyksiä, kun jouduin tekemään heidänkin työnsä, ettei projektit epäonnistu. Toipuessa huomasin, että vika ei ollut työkavereissa!

    Nyt kun aikaa on kulunut niin huomaan, että jaksan taas ottaa kontaktia ihmisiin, en ole niin ärtyisä koko ajan. Olen vähemmän ankara itseäni (ja etenkin työkavereita) kohtaan.

    • Lotta

      Tuo on muuten ihan totta, siinä ihmeellisessä sumussa vain luukuttaa menemään ja alkaa kyynistymään kaikkea ja kaikkia kohtaan.

Vastaa

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén