Aulanko Tower Trail 2019 eli sananen urheilun kaunistavasta vaikutuksesta

Kävin Hämeenlinnassa juoksemassa ja kaikki mitä sain kotiinviemisiksi oli hirvein koskaan minusta otettu kuva. Kuva postauksessa mukana, tietenkin.

Olosuhteet Aulanko Tower Trailia ajatellen eivät kyllä olleet mitenkään optimaaliset. Sain torstain ja perjantain välisenä yönä jonkinlaisen vatsapöpön, jonka kourissa kärvistelin koko perjantain. Venytin päätöstä lähteä kisaan aina lauantaiaamuun asti. Onneksi sain jo syötyä perjantaina illalla, ja lauantaina aamulla olo oli jo ihan säällinen. Pienten ellotusaaltojen lomassa aloin valmistautua kisaan, jonka olin henkisesti merkannut välitilinpäätökseksi kohti Pyhän Tunturimaratonia.

Hieman kalvakkana mutta hyvävoimaisena lähtöalueella. Kuva: Jari Anttonen / Joa Photography

Aulanko Tower Trailista tuli heittämällä suosikkini eteläisen Suomen polkukisoista. 22 kilometrin ja noin 600 nousumetrin kisa kiertelee Hämeenlinnassa todella kivaa reittiä, jossa on sopivassa suhteessa mäkiä eikä liikaa teknisiä osuuksia. Törmäsin lähtöalueella vanhaan kaveriin, jonka kanssa juoksimmekin yhtä matkaa jonnekin 18 kilometriin saakka kuulumisia vaihtaen. Itselleni tuli noilla paikkein pieni aallonpohja, kiitos varmaankin oksutaudin myötä huvenneiden energiavarantojen, ja kehotin Meeriä kiihdyttämään omien menohalujensa mukaan. Juokseminen tuntui mukavalta, penikoissa ei tuntunut lainkaan kipua ja sain ylläpidettyä mukavaa, hieman haastavaa tahtia joka kuitenkin mahdollisti muiden kanssa juttelemisen. Lopussa alkoi hieman painaa, ja viimeisten kilometrien vaudinjako meni aivan päin honkia (olisi ehkä kannattanut tutustua reittiprofiiliin etukäteen!), mutta maalissa olin aikaan 2.54, jonnekin joukon puolivälin tienoille sijoittuen.

Mutta mennäänpä sitten itse aiheeseen. Itse kisan jälkeen toiseksi jännittävintä on selata kuinka hirveältä sitä näyttää reitin varrella napsituissa kuvissa. En tiedä teistä, mutta itse en näytä ikinä juoksukuvissa freesiltä ja sporttiselta, vaan aina joko a) tomaatinpunaiselta katastrofiuhrilta tai sitten b) kalmantihkeältä Nosferatulta, oli tahti tai matka tai olotila mikä tahansa. Siksi vähän huolestuneena aloinkin selata Aulangolta otettuja kuvia. Ja bingo! Bingojen bingo! Minusta löytyi tämä laatuotos, joka ei varsinaisesti hengi sitä että juoksin omien tuntemusteni mukaan “mukavaa mutta haastavaa tahtia joka mahdollistaa muiden kanssa juttelemisen”:

Urheilun kaunistava vaikutus! En ole koskaan tiennyt että minulla on noin hirveät kaulasuonet. Kuva: Miska Koivumäki

Mietin pitkään tämän kuvan julkaisemista, sillä se on ehkä hirvein minusta otettu kuva ikinä. Ensimmäinen reaktio oli heittää puhelin ikkunasta ulos. Toinen oli pyytää kuvaajaa poistamaan se kuva-albumista ihmisten päivää pilaamasta. Kolmas oli lopettaa urheilu ja käyttää säästyneet ajat ja rahat plastiikkakirurgisiin toimenpiteisiin.

Mutta koska uskon että parasta on vain riemuita kaikesta epämukavasta (lean in, kuten amerikkalaiset sanoisivat) – ja koska näin unen jossa te lukijat olitte tehneet adressin jossa vaadittiin että en olisi enää niin tylsä ja turvallinen sisällöntuotannossani – niin ajattelin että perkele, julkaistaan se sitten täällä. Harva meistä oikeasti kaunistuu tai suorastaan nuortuu urheilusuorituksen aikana.

Tämä oli muuten ensimmäinen juoksukisani koskaan, jonka jälkeen en kokenut sitä tavallista juoksunjälkeistä kaavaa: ensin on hyvä mieli koska selvisin maaliin, sitten huono mieli koska tajusin että olisi voinut juosta paljon paremminkin. Nyt hyvä mieli on jatkunut tasaisena (pientä kuvasäikähdystä lukuun ottamatta). Olosuhteisiin ja tämänhetkiseen kuntoon suhteutettuna suoritus oli oikein hyvä. Juoksu kulki, tahti oli kohtuullinen ja maalissa tunsin antaneeni en välttämättä kaikkea mutta ihan tarpeeksi. Ja jos kisasta ei muuta muistoa jäänyt, niin ainakin tämä kuva, jolle olen nauranut joka päivä ja jota olen näytellyt töissäkin kaikille. Jaettu ilo on moninkertainen ilo!

Pyhälle on hieman yli kuukausi aukaa. On hienoa huomata että treeni puree ja kunto on kasvanut. Mutta jos jotain saisin toivoa Tunturimaratonille niin sitä, että juoksun kulkemisen ja hyvän suorituksen lisäksi saisin edes yhden hyvän kuvan itsestäni reitin varrelta.

Edit; kuvaajien nimet olivat menneet väärin päin, krediitit korjattu. Pahoittelut!

RSS
Facebook
Facebook
Instagram

Previous

Testissä vartalotyyny

Next

Yksin reissuun – uhka vai mahdollisuus?

12 Comments

  1. Moi, vaikka kuinka haluaisinkin saada kunnian kyseisestä laadukkaasta suonikuvasta, joudun valitettavasti tuottamaan pettymyksen ja kertomaan, että noiden kahden kuvan kuvaajien nimet ovat menneet ristiin. Terveisin Jari Anttonen / JOA Photography

    • Lotta

      Voi ei, anteeksi! Kävin vaihtamassa tiedot oikein päin 🙂

  2. Oi. Tämä kuvahan on oikea aarre sinulle itsellesi. Se pieni silmänräpäyksen hetki on taltioituna. Juoksu ei ole aina ruusuilla tanssimista. “Vuorelle kiipeämisen” eteen joutuu joskus tekemään kovasti töitä. Tässä on todiste tekemisestä.

  3. Sannannaa

    Aaahhahhaaaa! Mahtava! Ei kai näille voi ko nauraa. Itsestäni on KK:n maalissa aivan järkyttäviä kuvia. Kumma kyllä instassa ne on tällä hetkellä varmaan eniten tykättyjen kuvieni top 10 😅😆
    Ensin niitä odottaa ja sitten toivoo ettei kukaan näe. Ja laittaa instaan 🤣

    • Lotta

      Se on just parasta, arvasin että tästä on iloa monelle vaikka itseä vähän nolottaakin 😀

  4. Pupu

    Nauroin ääneen! Mutta enemmän tekstillesi kuin kuvale.

  5. Leenis

    Tää on kyllä mahtava! 👌 Kuva taitaa olla otettu Kärmeskalliolla, sopii tunnelmaan 😊 Musta on Bodomilla kuva, jossa punainen hiusväri valuu pitkin leukaa 😅

    • Lotta

      Valuva hiusväri lisää hienosti dramaattisuutta kuviin 😀

  6. Ihan mahtava! Mä onnistun kanssa näyttämään lähes aina ihan urpolta juoksukuvissa, ja lisäksi siltä kun en itseasiassa juoksisi ollenkaan. 😀

    • Lotta

      Joo, sitä luulee olevansa elegantti ja vauhdikas – kunnes näkee kuvan 😀

Vastaa

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén