Mikä saa ihmisen käyttämään kolme kesän kauneinta päivää korkeassa polviasennossa pesäpallokentällä?
Viime viikonloppuna järjestettiin taas Karjalan kovin, omasta mielestäni maan paras crossfit-kilpailu. Paitsi että mukana on kovatasoisia avoimen sarjan kilpailijoita, pääsevät samalla kilvoittelemaan myös teräksiset mastersit. Järjestelyt pelaavat, ja monena kesänä on saatu nauttia hyvästä kelistä. Ja ruoka-alueelta voi ostaa vetyjä. Mitä muuta voisi toivoa!
Olin nyt muistaakseni kolmatta kertaa tuomaroimassa KK:ssa. Tuomarin näkökulmasta kiitollisempaa kisaa on vaikea löytää: lajit ja standardit ovat selkeät, puitteet hyvät, ruokaa ja kahvia riittää, ja tuntuu siltä että vapaaehtoisten työpanosta oikeasti arvostetaan. Ilman viimeistä ei oikeasti viitsisi käyttää kolmea päivää tekemällä vapaaehtoisena duunia.
Koska duunia tuomarin toimi oikeasti on. Paitsi että tuomari laskee toistoja ja valvoo liikestandardien noudattamista, katsoo tämä samalla urheilijan perään: varmistaa että tämä pysyy oikealla radalla ja tekee sitä mitä pitäisi eikä levittele työvälineitään toisten tielle. Ja samalla toki muistaa sijoittautua niin, että näkee suoritukset parhaasta mahdollisesta kulmasta mutta ei blokkaa yleisön näkyvyyttä, ole urheilijoiden tiellä tai jää painojen alle. Ratkaisee eteen tulevia yllättäviä tilanteita. Ja viestii selkeästi urheilijalle musiikin, yleisön mylvinnän, kuulutusten ja viereisten ratojen tuomareiden huutojen yli. Ja osoittaa yleisölle, paljonko toistoja on jäljellä ja milloin toistot on hyväksytty ja milloin ei. Ja täyttää tuloskorttia ja ottaa aikaa. Ja kun erä on ohi, palaa takatiloihin hakemaan uuden urheilijan, kunnes on taas tuomaripalaverin aika. Ja toistaa tätä kolme päivää.
Vaikka välillä saakin kuulla, että lehtereiltä on nähty suoritukset tarkemmin ja laskettu paremmin kuin kentällä, on tuomarin duuni pääosin hektisen hauskaa ja oudolla tavalla kiitollista. Olen tuomaroinut nelisen vuotta, ja varmuutta tehdä päätöksiä on tullut roimasti lisää jokaisen kisan myötä. Olen melkoisen tyytyväinen omaan linjaani (jota olen toisen käden kautta kuullut tosin nimitettäväksi ns. kansallissosialistiseksi), ja seison jokaisen hylkäämäni ja hyväksymäni toiston takana. (Edit: Teinpäs virheen sittenkin! Laitoin vahingossa urheilijan tekemään yhden pistoolikyykyn liikaa. Jatkoimme molemmat laskemista ja tajusimme molemmat seiskan kohdalla että mentiin jo yli.)
Ei sillä etteikö kommelluksiakin sattuisi. Kun pienellä alueella säntäilee kymmenen urheilijaa, kymmenen tuomaria ja muuta porukkaa samalla kun tangot, kahvakuulat ja käsipainot lentelevät, saattaa tapahtua jos sun mitä. Oma urheilijani löi minua vahingossa hyppynarulla päähän. Naapuriradan urheilijan hyppynaru hajosi, ja vaijeri napautti minua kipakasti ennen sotkeutumistaan minun urheilijani naruun. Kerran sain työntää kuvaajan pois juoksevan kilpailijan tieltä. Finaalin aikana olin vähällä rusentaa urheilijani alleni: olin hyppäämässä boksilta alas ja säntäämässä kilpailijan perään, kun epätasaiselle alustalle sijoitettu boksi keikahti, ja suunnitellun laskeutumiskohdan sijaan meinasinkin kaatua mankkuämpäriä kurkottelevaa urheilijaani päin.
Tuomarin sydäntä lämmittää, kuinka moni urheilija kiitteli kisan jälkeen tuomariporukkaa hyvästä toiminnasta. Sillä heitä vartenhan me loppujen lopuksi vietimme kolme päivää korkeassa polviasennossa pesiskentällä. Minä puolestani kiitän poikkeuksellisen ystävällisiä ja hyväntuulisia kilpailijoita sekä erityisesti KK:ta järjestäviä tahoja, jotka tekivät viikonlopusta taas kerran erinomaisen. No-reppaillaan taas ensi vuonna!
Kuvat Eino Ansio / Karjalan kovin
1 Pingback