Ystäväni Uki

Muistokirjoitus uskolliselle kumppanille ja maailman parhaalle lenkkikaverille.

Uki saapui elämääni reilut kolme vuotta sitten parisuhteen kylkiäisenä. Siinä ajassa en saanut siitä vain erinomaista lemmikkiä vaan myös uskollisen kumppanin ja ystävän. Viikonloppuna oli kuitenkin pakko tehdä vaikea päätös ja viedä koira lopetettavaksi.

Suru luopumisesta on ollut valtava, vaikka päätös olikin oikea ja koiran elämänlaadun kannalta lopulta välttämätön. Uki eli kahdeksan aktiivista ja onnellista vuotta ja sai olla oma hölmö ja seurallinen itsensä loppuun saakka. Se lohduttaa kaiken lohduttomuuden keskellä.

On uskomatonta, kuinka hiljaiselta koti tuntuu ilman koiraa. Kukaan ei seuraa vessaan, tuijota keittiössä tiukasti herkkujen toivossa tai vain tuhise omiaan nurkassa. Uki tulee mieleen ihan kaikesta: suihkussa ollessani tajuan ettei kukaan enää työnnä kuonoa suihkuverhon alta tarkistaakseen että olen vielä tallessa. Juustopakkausta avatessa huomaan ettei kukaan istu takana odottamassa omaa osaansa. Lenkille lähtiessä muistan kuinka koira halusi aina välttämättä mukaan.

Mutta tätähän se on, kun sitoutuu ottamaan eläimen elämäänsä. Tietää, että jonain päivänä on pakko luopua. Ja hiljalleen ikävä toki helpottaa, joka päivä itkettää vähän vähemmän. Pelottaa kuitenkin se, että jossain välissä unohdan miltä tuntui painaa kasvonsa koiran turkkia vasten ja vain hengitellä kun muu maailma ahdisti liikaa.

Uki oli koira, jota rakastettiin valtavasti. Eikä vain kotona, vaan myös muualla. Olen kiitollinen ja ilahtunut kaikista viesteistä ja osanotoista joita olen saanut myös some-seuraajilta. Erityisesti lämmitti saada tuntemattomilta tarjouksia tulla rapsuttelemaan koiria, kun hauvaterapialle on tarvetta. Taidan ottaa tarjouksenne vastaan, kun tarve päästä nelijalkaisten ystävien seuraan käy mahdottomaksi.