Olen tämän vuoden aikana opetellut treenaamaan fiiliksen mukaan. Mutta miksi on niin vaikea olla menemättä hampaat irvessä koko ajan?
Muistan joskus, kun tuskailin brassijujutsu- ja vapaaottelutreeneissä käydessäni, ettei kamppailu oikein maistu. Treeneissä oli ihan kivaa, mutta jotenkin ei hotsittanut. Kaverille asiaa tuskaillessani tämä kysyi yksinkertaisen kysymyksen, jota en ollut osannut koskaan ajatella: “Miksi sä tekisit jotain mikä ei huvita?”
Niin. Miksi sitä tekisi vapaa-ajallaan jotain mistä ei nauti?
Perjantain keuhkojumppana napakka ja yksinkerainen 6 minuutin amrap (as many rounds as possible): 10 maastavetoa 55 kilolla ja 6 bar over burpeeta.
Hieman tuon keskustelun jälkeen päätin jättää kamppailut toviksi sikseen, ja pienen etsikkoajan jälkeen päädyin hieman puolivahingossa crossfitin pariin. Siitä jaksoin olla innoissani siitä, mutta jossain välissä treenin ilo hieman hiipui. Sen jälkeen en ole enää oikeastaan edes tiennyt, missä treeni-identiteettini sijaitsee.
Vaikka en olekaan mikään loistelias huippu-urheilija, suhtaudun luonnostaan treenaamiseen aika vakavamielisesti. En osaa pelkästään fiilistellä, vaan haluan myös kehitystä ja tulosta, mutta olen yrittänyt ottaa liikkumiseen rennomman asenteen ja antaa itselleni luvan olla tekemättä jotain, jos siltä ei hirveästi tunnu.
Syksyn aikana fiilikset ovat vaihdelleet, ja olen mennyt olotiloja kuunnellen. Jossain välissä oli juoksuhotsitus, joten juoksin enemmän. Sitten teki mieli tehdä perusvoimaa, joten kävin salilla mavettamassa ja kyykkäämässä. Nyt olen muutaman viikon ajan taas fiilistellyt enemmän crossfit-tyyppisiä treenejä, joten olen tehnyt enemmän niitä. Tämän myötä on löytynyt myös treenaamisen ilo, kun ei ole ollut pakko tehdä mitään, mutta on huvittanut tehdä paljon.
Ja kun ei treenaa hammasta purren, on helpompi huomata mitä tekee mieli. Viime viikkoina mieleni on tehnyt hirveästi päästä taas painimaan. Pitäisiköhän sitä kaivaa gi naftaliinista ja tehdä paluu tatamille, ainakin muutaman kerran ajaksi…
E.H
Lotta ! Ihanaa aina siitä ajattelee somessa olevista ihmisistä että ne jaksaa, itse taistelen aina omien juttujen kanssa sohvan ja harrastusten välissä. Välillä menee paremmin ja on jaksoja ihan paskaa😥 Silti liikunta erimuodoissa kuuluu eloon.
Liina
Olipas tää jotenkin ihana. Etenkin siltä kantilta, että usein stressaan ja syyllistyn jostain niinkin naurettavasta asiasta kuin liikuntasuositukset.
(Tiedäthän, televisiossa uutisankkuri katsoo vakavana ruutuun ja kertoo, miten paskoja me suomalaiset olemme lihaskuntoasioissa, etenkin sinä Liina, niin sinä juuri siellä, ihan paska.)
Ikään kuin ei olisi parempi liikkua edes sillä tavalla kuin huvittaa kuin olla liikkumatta, koska ei huvita liikkua oikein.
Mutta tästäpä tajusin myös, että ehkä ei ole niin vakavaa, jos painopisteet vähän vaihtelevat. Että jos joskus huvittaa juosta eikä treenata lihaskuntoa niin ehkä ensi kuussa on jo toisin. Mikä oivallus! Mikä vapautumisen tunne!