Kun Yleltä soitettiin ja kysyttiin kiinnostusta kertoa oma uupumistarinani, ei tarvinnut kauaa miettiä haluaisinko kertoa kokemuksistani valtakunnanmediassa.
Ennen kuin aloin kertoa burnaristani julkisesti täällä blogissa, olin huolissani siitä vaikuttaisiko avoimuus jotenkin negatiivisesti siihen kuvaan, millainen ihmisillä minusta on. On ollut kuitenkin upeaa huomata, kuinka paljon kiittävää ja kannustavaa palautetta olen kaikesta saanut! Erityisesti oli hieno huomata, kuinka uudessa työpaikassakin suhtauduttiin burnarikaapista ulos tulemiseeni todella positiivisesti ja kannustavasti. Ja leukailtiinhan minun hyväntahtoisesti olevan nyt valtakunnan virallinen uupujakin.
Negatiivista kommentointia on tullut oikeastaan todella vähän, nyt tai aikaisemmin. Pelkäsin että Ylen juttu saisi trollit liikkeelle, mutta muutamaa “minun aikaan ei oltu vellihousuja, tein 80-tuntista päivää ja rakensin talon perheelle paljain käsin” -kommentoijaa lukuun ottamatta kaikki ovat olleet todella positiivisia ja monet ovat innostuneet kertomaan omista kokemuksistaan.
Toimittajan kanssa jutteleminen sai aivot raksuttamaan aiheen tiimoilta monella tapaa. Nyt kun tapahtuneesta alkaa olla jo hyvä tovi, olen saanut uupumukseeni tarpeeksi etäisyyttä että osaan arvioida, millainen olo on nyt verrattuna pahimpiin fiiliksiin. Tuntuu että olen täysin eri ihminen kuin silloin. En siis ole pohjimmiltani muuttunut ollenkaan, mutta uupumuksesta ylös rämpiminen auttoi muistamaan, millainen ihminen oikeasti olen kaiken maanisen työnteon ja stressaamisen ja unettomien öiden takana.
En halua, että tätä tai mitään muutakaan uupumustapausta pidetään sankaritarinana, mihin haastattelussakin viittasin. Siksi vierastankin niitä kertomuksia, joissa burnoutin läpikäynyt henkilö jotenkin kasvaa merkittävästi ihmisenä ja muuttaa joogaopettajaksi Balille tai eräkämppään Lappiin tai jollakin muulla tavalla pistää koko elämänsä uusiksi. Ymmärrän kyllä, että joillekin paluu samaan työpaikkaan tai samalle alalle ei tule enää kysymykseenkään, mutta isolle osalle ihmisistä täysrepäisy, totaalinen alanvaihto tai vaikkapa vuorovapaalla tai opintovapaalla oleminen ei ole mahdollinen ratkaisu monestakin syystä. Ja siitäkin pitäisi puhua, vaikkei se seksikästä olekaan.
Toimittaja kysyi myös, tuntuuko minusta että silottelen elämääni somessa, olenhan viime aikoina postannut paljon kuvia reissusta ja treeneistä. En koe siloitelleeni, ja etenkin Instagramin stooreissa olen pyrkinyt purkamaan ajatuksiani myös näin jälkikäteen. Jäin silti miettimään, että haluan olla todella rehellinen ja kertoa, jos ja kun stressi taas meinaa ottaa vallan. Mutta toisaalta en myöskään halua koko ajan vedota burnariini tai vaikka saamiini diagnooseihin, koska en ajattele niitä koko ajan eivätkä ne kaikkeen vaikuta. Enkä voi sietää sitä, että jotakin tällaista käytetään vuodesta toiseen jonkinlaisena säälin/ihailun/tms. kalastelun keppihevosena. Blogi ja some-kanavat eivät ole pelkkää burnaria, koska elämäkään ei sitä ole.
Lupaan kuitenkin jatkaa Burnaripäiväkirjoja mahdollisimman pian. Ja kertoa miten itse aloin treenata pahimman vaiheen jälkeen, siitä on tullut tosi paljon kyselyitä. Mutta puhutaan iloisemmista aiheista myös välillä!
Jos et ole vielä lukenut:
Burnaripäiväkirjat: Alku
Kohti loppuunpalamista
Peli poikki
3 Pingbacks