Ulkona sataa lunta, vaikka on toukokuu. Ottaa päähän, kaipaan aurinkoa. Minä nimittäin rakastan aurinkoa. Rakastan sitä, miltä aurinko tuntuu iholla. Koko päivän ulkona olleen ja auringossa paahtuneen ihon tuoksua. Sitä, kun pitkän talven jälkeen aurinko oikeasti lämmittää.

Aurinkoisena päivänä vaihdan aina kadun aurinkoiselle puolelle, vaikka toista puolta olisi järkevämpi reitti. Istun ulkona auringossa, valitsen terassilta paikan auringosta. Toisinaan makaan kotonakin lattian ainoassa aurinkoläiskässä tekemässä töitä. Päällä pidän niin vähän vaatteita kuin lämpötila suinkin sallii, suosin lyhyitä shortseja, varvassandaaleja, hiutulatoppeja. Tai ainakin suosisin, mikäli täällä ei olisi aina niin perkeleen kylmä.

Ja mikä parasta, aurinko rakastaa minua takaisin. En pala helposti, mutta saan kivoja pisamia. Vaikka olen liian kärsimätön tietoisesti ruskettamaan itseäni auringossa, tulee minulle kauniinvärinen rusketus ja hiukset vaalenevat. Lähenen siis yleisesti hyväksyttyjä kauneusihanteita. Siedän hyvin lämmintä, eikä Suomessa ole toistaiseksi ikinä ollut minulle liian kuuma. Lisäksi olen paljon paremmalla tuulella, onnellisempi, auringossa.

Nykyään tämä rakkauteni on kuitenkin luokiteltu vaaralliseksi. Aurinko kun vaanii etenkin meitä Pohjolan asukkaita. Siltä pitäisi suojautua vähintään suojakertoimen 50 aurinkovoiteella, pitää päähinettä, peittää iho ulkona ollessa, oleskella varjossa. Syyt ovat tietysti ihan hyviä, melanooma ei ole mikään kiva juttu, eikä se ihon palaminen nyt muutenkaan taida kovin terveellistä olla (joku tässä kohtaa muistuttaa myös ihon vanhenemisesta, mutta siinä on semmoinen juttu, että eletty elämä näkyy nahassa ennemmin tai myöhemmin, siitä en jaksa murehtia). Silti ärsyttää.

Silloin kun olin lapsi, viattomilla 1980–90-luvuilla ei auringon haitoista oikein puhuttu. Meillä ei taatusti ollut uv-suojavaatteita. Ei minulla ollut lapsena edes aurinkolaseja, joku hellehattu saattoi olla, kunnes se unohtui jonnekin. Suomessa ollessa ei paljon aurinkorasvaa käytetty, ulkomailla sentään laitettiin Nivean voidetta, suojakerroin oli 4 tai korkeintaan 8. Äidit ja tädit käyttivät imeläntuoksuista aurinkoöljyä. Ja ulkona oltiin paljon: uitiin, pelattiin, rakennettiin majoja, kiipeiltiin puissa. Useimpina kesinä minä ja yhtälailla vaaleat serkkuni muistutimme viimeistään elokuussa valkotukkaisia kahvipapuja. En muista, että ihoni olisi tuolloinkaan juuri koskaan palanut, mutta nykyään moinen käytös tuntuu kertakaikkiaan edesvastuuttomalta.

Nykyään olen jossain määrin alistunut ohjeistukselle. Jos tiedän olevani pitkiä aikoja auringossa, levitän aurinkorasvaa (SPF 20 tai enemmän, mitä nyt sattuu olemaan) ja varaan laukkuun vaatekappaleita, joilla voin tarvittaessa suojautua paahteelta. Kieltäydyn kuitenkin välttelemästä aurinkoa, mikä tosin on helppoa maassa, missä aurinko vaikuttaa välttelevän meitä.

Suurin yksittäinen haaveeni (jonka toteuttamisen eteen en ole vielä kauheasti nähnyt vaivaa) on taas asua maassa, missä aurinko ei ole harvinainen ihme. Olen asunut kahdesti Espanjassa, ja edelleen toisinaan ihmettelen, miksen ole jäänyt sinne. Olisin mieluummin mummona onnellinen auringonrypistämä rusina kuin pilvisen taivaan alla hapantunut sileä rouva.

RSS
Facebook
Facebook
Instagram