Voisiko olla kliseisempi otsikko? No joskus kliseetkin ovat totta.

Kaikki alkoi siitä, että lähdin ihan kasuaalisti purjehtimaan. Piti mennä vain lähivesille, Korppoon nurkille. Ja niin mentiinkin, aluksi siis.

Koko juhannusaattokin oli yhtä suurta kliseetä, vai pitäisikö sanoa perinteitä. Grillaukset, kokot, saunat, koko hela hoito. Se oli oikein mahtavaa, saari oli nätti ja sää yllättäen paljon odotettua parempi.

Meressä tarkeni hyvin uida, ja saaristossa nyt on aina ihanaa – sekä saari täynnä hauskoja veijareita.

Sää oli yllättäen paljon odotettua parempi myös seuraavana päivänä, ja seurue innostui: Lähdetään Tallinnaan! No mikäpä siinä, eihän tässä ole kiire minnekään. Enkä ole aikoihin purjehtinut avomerellä, toki pitää lähteä kun mahdollisuus kerran on!

Ideassa ei huolettanut muu kuin se, että jos minulle tuleekin huono olo. Ei edes se, että sekä passi ja henkkarit olivat jääneet kotiin – meidän piti vain seilata Tallinnaan ja takaisin.

Merellä sää ei ollutkaan ihan niin nätti, mutta onhan siellä hienoa! Homma on aavistuksen jännää, mutta merellä pelkään tosi vähän, jos ollenkaan. Ehkä kannattaisi…

Käy nimittäin niin, että yhtäkkiä olen ainoa purjehduskuntoinen. Kaatosateessa ja tuulessa Tallinnaan purjehtiminen on vähän eri juttu kuin kannella lekottelu Välimerellä. Saati sitten Mattolaiturin edustalla pyöriminen Laser16-veneillä.

Tuijotan tutkaa ja windexiä ja suostun ajattelmaan ainoastaan että tiedän kyllä mitä teen. Oikeasti en tiedä, tai ehkä tiedänkin. Tuntikausien päästä lähestymme Tallinnaa. Seurueen muut jäsenet hoitavat rantautumisen, ja rikkovat veneen siinä samalla. Se ei liikkuisi mihinkään ainakaan ennen maanantaita.

En voi odottaa niin kauan, enkä halua jäädä kuolleeseen satamaan kyhjöttämään sateessa, varsinkaan kun olen aika hermona äskeisestä seilauksesta. Pakkaan kamani ja lähden.

Piritassa tajuan, että en pääse nettiin. Tekstaan Miialle: kuinka kaukana olen keskustasta? Milloin täältä lähtee lauttoja? Ei enää tänään, ja reilut kahdeksan kilsaa, kuuluu vastaus.

Lähden kävelemään. Minulla ei ole käteistä, en pääse bussiin. Missään ei ole yhtäkään taksia, ei sitten missään. Harkitsen liftaamista, mutta mietin että tässä on jo otettu tarpeeksi riskejä.

Löydän Rimin ja pääsen verkkoon. Syön pyttipannua penkillä, chattaan Meduusoiden kanssa ja itken vähän. En ehdi lauttaan, en tiedä missä olen yötä, ja tarkalleen ottaen olen laittomasti maassa. Pääsenkö pois ilman passia ja henkkareita?

Kävelen keskustaan, matkan täytyy olla vähemmän kuin rapiat kahdeksan kilsaa, mutta ainakin tunnin se silti vie. Sataman nurkilta bongaan eksyneen, laivasta myöhästyneen suomalaisen. Hän kertoo olevansa kiipeilijä, joten luotan häneen välittömästi. Siirrymme Virun baariin tekemään suunnitelmia. Hän haluaa kävellä lopun yötä, ja mennä kuudelta aamulla terminaaliin. Kieltäydyn. Googlaan hostellin, ja raahaudun sinne. Passia kysellään, hymyilen vain tyhmän näköisenä ei ole.

Ostan paikan Viikkarin aamulauttaan ja tajuan, että se olisi ajanut vielä puolen yön jälkeen. No ei voi mitään. Nukun yön, ja kävelen luottavaisesti terminaaliin. Kukaan ei kysy henkkareita, ja pääsen kyytiin.

Reissusta jää käteen Estee Lauderin ripsiväri, virolaista shampoota ja kevyt kenttäsäikähdys. Onneksi seuraava matka kolkuttaa jo ovella!

RSS
Facebook
Facebook
Instagram