Urheilusta, painosta ja vähän napaläskistäkin

Miltä urheilijan kroppa näyttää? Saako urheilijalla olla napaläskiä? Pitääkö laihduttaa siksi, että pärjäisi paremmin harrastuksissaan?

Tänään vietetään Älä laihduta -päivää, jonka tarkoituksena on kyseenalaistaa laihduttaminen automaattisena terveystekona ja haastaa arvostamaan kehojen monimuotoisuutta.

Olen aikaisempina vuosina kirjoittanut omasta painostani ja sen muuttumisesta sekä osallistunut mahtaviin Älä mahdu muottiin -kuvauksiin. Tänä vuonna haluan nostaa esiin asian, joka on monimutkainen, vaikea ja vähän poliittinenkin: miten oma ruumis ja tavoitteellinen urheiluharrastus sopivat yksiin?

Urheilu on lähtökohtaisesti ruumiillista toimintaa, joten kroppa on luontaisesti sen keskiössä. Keskustelu vain tuntuu usein kääntyvän siihen, miltä kroppa näyttää eikä siihen, millainen kroppa oikeastaan on. Välillä myös tuntuu, että odotukset urheilijan ruumiita kohtaan ovat jotenkin ihan kohtuuttomia: ihmisillä on tiukkaan iskostuneita ajatuksia siitä miltä ruumiin pitää näyttää, ja perinteisissäkin medioissa näkee (usein naispuolisten) urheilijoiden ruumiin rasvapitoisuuden ruodintaa. Reilu viikko sitten crossfittaaja Lauren Fisher kirjoitti siitä, miksei hänen kaltaisellaan huippu-urheiljalla ole täysin litteää vatsaa. Ja jos Laurenin kuvia katsoo, hänhän on aivan järjettömän timmissä kunnossa. Mutta ilmeisesti luonnollinen, kelle tahansa meistä ilmestyvä vatsamakkara on internetin läskipoliiseille sekin liikaa.

Crossfit-urheilija Lauren Fisher ja netin öyhöttäjät kauhistuttanut napaläski.

Nyt kun olen viettänyt aikaisempaa paljon enemmän juoksuhommissa, olen joutunut kasvotuksin sen tosiasian kanssa, että oma kroppani ei ole ihanteellinen juoksua varten. Vaikea kysymys onkin, olenko tällainen kuin olen, vai yritänkö muuttua urheilulle optimaalisemmaksi.

Osaksi ruumiilleen ei tietenkään voi mitään. Olen melko lyhyt, 161-3 senttiä mittaajasta riippuen, ja ainoa mittava ruumiinosani on pitkänhuiskea reisiluu (yritin googlettaa onko pitkästä reisiluusta mitään etua missään asiassa, mutta en löytänyt, kyykkäämisessä siitä ei varsinaisesti ole suoranaista haittaa, mutta asennosta se tekee vähän hankalan).

Sitten on niitä juttuja, joihin voi vaikuttaa, ainakin jonkin verran. Havahduin oikeastaan kestävyystestien aikaan siihen, että olen juoksijaksi melkoisen painava. Ensisijaisesti siis painava, en yksinomaan lihava. Pari muuta ryhmässämme juossutta mimmiä oli saman mittaisia mutta yli viisitoista kiloa kevyempiä, suht samalla rasvaprosentilla. Minulla on paljon lihasmassaa, ja toki myös rasvaa kropassa. Lihaksia tarvitaan juoksussakin, mutta meno olisi taatusti energiataloudellisempaa, jos painaisin vaikkapa 50 kiloa enkä 67 kiloa kuten tällä hetkellä.

On muistutettava, että täysin suoria yhtäläisyysviivoja kevyemmän juoksijan ja nopeamman kulkemisen välille ei voi vetää, kuten esimerkiksi tässä Runner’s Worldin artikkelissa kerrotaan. Jos muita muuttujia ei olisi, kevyempi paino tarkottaisi nopeampaa vauhtia: “In simple terms, a go-kart with a V8 aerobic engine will go faster than a truck with that same aerobic engine with all other things being equal,” sanoo eräs jutussa siteerattu tutkija. Maksimaalinen hapenottokykyni on tosi hyvä, mutta saisin enemmän siitä irti jos olisin mikroauto enkä rekka, se on selvä. Mutta se ei yksinomaan määritä painon ja juoksun suhdetta.

Kuvassa Mirna Valerio kolmannentoista ultramaratoninsa jälkeen. Valerio on saanut paljon kiitosta ja myös järkyttävästi paskaa niskaan siitä, että on isokokoinen juoksija.

Juoksun taloudellisuuteen vaikuttaa moni seikka, ja tässä palataan taas siihen, millainen urheilijan keho on. Runner’s Worldin jutussa kerrotaan, että myös sillä, mihin paino kropassa sijoittuu, on paljon merkitystä juoksun taloudellisuudelle. Esimerkiksi pohkeissa säilötty paino haittaa juoksun tehokkuutta huomattavasti enemmän kuin paino reisissä. Bingo! Jos olen muuten pienikokoinen, niin massiivisen muhkeat pohkeeni ovat herättäneet kateutta myös kaksimetrisessä jenkkifutarissa. Ja painon pudottaminen pohkeista olisikin sitten aikamoinen temppu tehtäväksi.

Ei sillä että tämä painoasia olisi mitenkään uusi asia minulle pohdittavaksi. Olen ollut vähän väärän painoinen kaikkiin asioihin mitä olen urheilun tai liikkumisen saralla tehnyt. Vaikka painoinkin reilusti yli kymmenen kiloa vähemmän kuin nykyään kamppailulajeja treenatessani, olisin ollut omassa painoluokassani reilusti muita lyhyempi, eli siis antanut paljon etua muille. Ainoa laji, jossa kroppani malli ei ole ollut varsinaisesti este millekään, on ollut crossfit (jossa pituudesta ja elopainosta voi olla sekä hyötyä että haittaa eri liikkeissä).

Aina kannattaa muistaa, että painoindeksi ei kerro oikeastaan mitään muuta kuin pituuden ja painon suhteen. Kirjoittaja sai viime vuonna nettitestissä kuulla olevansa tukevasti ylipainoinen. Kuvasta voi päätellä, onko näin.

On siis asioita, joihin voisin vaikuttaa, ja joihinkin taas en. Mutta onko järkevää muuttaa kehoaan sen mukavasta ominaispainosta kevyemmäksi vain, että potentiaalisesti olisi kivempaa juosta? Ammattiurheilijat ovat toki asia erikseen ja on syytä muistaa että ammattiurheilu ja harrastelu-urheilu ovat usein hyvin, hyvin erilaisia metodeja. Mutta tavoitteellisena harrastajanakin sitä väistämättä miettii, olisiko syytä vähän keventyä, jos siitä olisi treenaamiselle hyötyä. Jos treenitavat, varusteet ja palautumisen edistäjät valitaan sen mukaan mikä tekee hyvää treenille ja kehitykselle, miksei keinovalikoimaan ottaisi myös laihdutusta?

Olisipa asia noin yksinkertainen. Mutta kuten aina kehosta, rasvasta ja painosta puhuttaessa, ei kyseessä ole vain pelkästään yksilökysymys vaan laajempi, yhteiskunnallinen, feministinen ja kulttuurillinen kysymys. Urheiluharrastuksen tuomat paineet ovat asia erikseen, mutta siihen päälle saa helposti kokea vielä ulkonäköpaineita. Se, että netissä öyhötetään ällöistä napaläskeistä vaikkei olisi mitään syytä, ei auta asiaa ollenkaan. Jos netin huutelijat ovat ällöttyneet mikroskooppisesta vatsamakkarasta, mitä mahtavat olla mieltä omasta napaläskistäni? Pitääkö aito urheilijuus osoittaa asianmukaisella ruumiilla?

Oikealla kirjoittaja, vasemmalla juoksija Emelie Forsberg jota on usein kiitelty kehopositiivisuuden sanoman edistämisestä juoksumaailmassa. Sanomasta ja sen tärkeydestä olen samaa mieltä, mutta sitä on näin normaalikokoisen vaikea niellä, että Emeliestä puhutaan toisinaan mediassa reitevänä ja ei-niin-laihana juoksijana.

Peräisin vastuunkantoa myös medioilta: jos katsotte minkä tahansa liikunta-aiheisen lehden kuvitusta, ovat juoksijat lähestulkoon aina niitä hypersolakoita, vuorikauriin pitkät raajat omaavia yksilöitä, joita 99 prosenttia harrastajista ei ole. Ja jos jumppalehtien kuvia tai videoita syynää kriittisellä silmällä, saattaa huomata että välillä mallit eivät ole ko. lajin osaajia ollenkaan, vaan vain nättejä hoikkia ihmisiä (joilla on varmasti aitoa taitoja jossakin muussa, mutta ei ainakaan siinä urheilulajissa jota he esittävät tekevänsä kameralle). Jos halutaan viestiä, että liikkuminen on kaikille, näkyykö tuo jalo inkluusion pyrkimys myös siinä, millaisia ruumiita yleisölle näytetään? Voiko treenilehden kannessa näkyä napaläskiä? Pitääkö pullukan aina vetää paita päälle?

Pahoittelut tästä epämääräisestä ja mihinkään suuntaan etenemättömästä pohdiskelusta. Toisaalta se heijastaa hyvin omia fiiliksiäni asiasta: olen tätä joutunut monta kertaa miettimään, mutta en ole koskaan toisaalta tehnyt asialle mitään. Siis laihduttanut ollakseni passelimpi kulloiseenkin lajiini. Liikunnan harrastaminen saattaa toki laihduttaa kulutuksen kasvaessa ja elintapojen muuttuessa, mutta kuten usein ja perustellusti varoitellaan, laihduttaminen ja urheilu eivät sovi yksiin. Kroppaa kannattaa rasittaa jotta se ja mieli voivat hyvin ja mielekäs tekeminen mukavampaa, mutta pelkkään urheilun estetiikkaan ei kannata keskittyä.