Töistä, jaksamisesta ja sairaalafantasioista

Toimituksen palstalla jutusteltiin eilen töistä ja urasta, mutta halusin vielä jatkaa pohdintojani työelämästä – ja etenkin sen kuluttavuudesta. Miksi niin moni on lähellä kuukahtaa duuniensa alle? Tämä on asia, jonka kanssa olen kipuillut itsekin jo pitkään. Joskus nuorempana ja reippaampana sitä vielä jaksoi tehdä opiskelujen päälle kolmea työtä ja nipistää yöunista tarpeen vaatiessa, mutta näin aikuisena omasta jaksamisestaan joutuu oikeasti pitämään huolta.

Oma urakehitykseni on siinä tyypillisessä vaiheessa, jossa reilut kymmenen vuotta päivätöissä käyneenä, uralla hyvin edenneenä sekä orastavan ikäkriisin kourissa olen alkanut miettiä, että tätäkö se on eläkeikään saakka (tokkopa mitään eläkeikää enää edes on siinä vaiheessa kun itse pääsee seniori-ikään, tosin). Perinteinen lääke tähän on tietenkin siirtyä aina vähän vaativampaan duuniin ja haastavampaan toimenkuvaan. Moni tällä alalla myös hyppää freelanceriksi jossain vaiheessa, jotta kokisi olevansa enemmän oman työnsä herra.

Itsekin olen haaveillut  moneen kertaan freelanceriudesta, vaikka en haluakaan tehdä duunia yksin. Yrittäjyyskin houkuttelee. Olen myös sanonut viime aikoina kiitos mutta ei kiitos, kun on pyydetty toisaalle töihin, koska tarjottu homma on pitkälti ollut samaa kuin nyt, mutta ehkä vielä vähän stressaavampaa. Vaikka uraihmisen egolle ein sanominen onkin ollut raastavaa, olen tavallaan ylpeä että en ole haalinut nyt entistä haastavampaa työtä vaan antanut itselleni aikaa olla yhdessä paikassa tovin ja samalla miettiä, mitä oikein haluaisin tehdä isona. Koska en oikeastaan vielä tiedä. Jotakin sosiaalista, merkityksellistä, haastavaa ja vapaata. Mielellään jotakin missä ei tarvitse pukeutua ihmisvaatteisiin joka päivä. Niin kuin varmaan kaikki meistä.


En osaa bisnespukeutua. Ja joinain päivinä unohdan kengät. 

Tunnen paljon ihmisiä, jotka ovat jossain vaiheessa joutuneet pois töistä työuupumuksen takia. Ja vielä enemmän niitä, jotka sinnittelevät töissä uupumuksen partaalla. Väsymys myös näkyy monella tapaa. Yksi äksyilee töissä, toinen katoaa toivottomuuden syövereihin vapaa-ajan ja perheen kustannuksella. On suorastaan pelottavaa, kuinka monella on niin kutsuttuja sairaalafantasioita (kannattaa muuten googlata sairalaafantasia + työuupumus, jos ei halua eksyä pornosivuille…) eli haaveita sairastumisesta tai onnettomuuteen joutumisesta, että pääsisi sairaalaan ja saisi lopultakin levätä ajan kanssa. Itsekin olen joskus yllättänyt itseni kotimatkalla polkemassa fillaria ja miettimässä, että nyt jos tulisi paha kolari, olisi siinä ainakin se hyvä puoli että saisi olla vähän aikaa rauhassa. Teräsmeduusojen keskuudessa taas on fantasioitu entisaikaisesta alppiparantolasta, jossa saisi laahustella ympäriinsä valkoisessa yöasussa ja olla tekemättä mitään. Ennustammekin parantoloiden olevan seuraava suuri trendi.

Työmatkalla Oslossa alkuvuodesta. Duunireissut ovat yleensä hauskoja mutta myös kuluttavia. 

Tässä vaiheessa jonkun on määrä ulvaista, että nykyajan tissiposket ne siellä valittavat, ennen käännettiin peltoa kaksitoista tuntia ja sitten mentiin tekemään puutöitä, miten voi kahdeksasta kymmeneen tuntia koneen äärellä ja palavereissa mukamas olla niin raskasta. Mutta siinäpä se, nykyajan tietotyöstä puuttuu usein konkreettisuus ja eteenpäin menemisen tuntu. On miljoona projektia jotka pitäisi saada maaliin ja samalla kehittää sitä ja tätä ja tuota. Pysyä kärryillä uusista asioista omalla alalla ja maailmassa yleensä. Verkostoitua, rakentaa henkilöbrändiä, ryhmäytyä, opetella esimiestaitoja ja tietenkin tehdä bisnestä, bisnestä, loputtomasti bisnestä. Ja osallistua kiky-talkoisiin. Työelämän parantaminen onkin yksi niistä lukuisista asioista, joiden parissa haluaisin tulevaisuudessa tehdä töitä.


Työn puitteissa pääsee välillä aika hauskoihin paikkoihin. Kuten juomaan kaljaa norjalaisen kollegan Lantikan katolle, kun odottelee hiihtojoukkuekavereitaan maaliin Vasaloppetissa. 

Ehkä asiat ovat menossa parempaan suuntaan. Ehkä jaksamisesta ja lepäämisestä on tulossa seuraava iso juttu. Ehkä yrityksissä herätään entistä paremmin huomaamaan, että hyvinvoiva työntekijä on tuhannen kiky-viritelmän arvoinen. Ja ehkä me työmuurahaisetkin muistamme, että niska limassa paahtaminen ei ole – vaikka siltä välillä tuntuu – minkäänlainen ihmisenä onnistumisen mitta.

 

Aloituskuva Pexels, koska tajusin työpöydästä kuvaa ottaessa, että näppis kaipaa akuutisti pesua…

Previous

Terikset työelämässä

Next

Meduusan verkossa 19/17

2 Comments

  1. Mä oon ite miettinyt, että ehkä työssä kuluttavinta on tietynlainen merkityksettömyyden tuntu. Ei siis vain konkretian puute, vaan tunne siitä, että joku (yleensä se on asiakas tai oman firman johto, riippuen siitä, tekeekö hommia insulttina vai in-house) ymmärtää tekemistään päätöksistä suunnilleen yhtä paljon kuin kala polkupyörästä. (Esitin vertauksen meillä töissä ja sain kuulla olevani johtoa koskevien näkemysteni suhteen optimisti.) Ja semmonenhan kuluttaa, että tekee epäkonkreettisia ja TYHMIÄ asioita.

    Eräässä entisessa työpaikassa olikin lääkäri, joka kehotti työuupuneita suhtautumaan työhönsä kuin pestiin makkaratehtaalla: että sitä menee päiväksi tekemään makkaraa, eikä yhtään pohdi makkarantekemisen mielekkyyttä. Ja sitten illalla kotiin.

    Tavallaan hyvä neuvo, tavallaan kertoo siitä, että jotain on pielessä laaja-alaisesti.

Vastaa käyttäjälle Lotta Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén