Tiesitkö, että 50 % Teräsmeduusoista on hulluja? Katso hauskat kuvat!

Tänään 10.10. vietetään maailman mielenterveyspäivää. Koska uskomme, että asiasta tarvitaan lisää avointa keskustelua, päätimme kantaa oman kortemme kekoon kertomalla ajatuksiamme mielenterveydestä niin henkilökohtaisella kuin yhteiskunnallisella tasolla.

1. Millaiseksi koet mielenterveytesi?

Sofia: Melko hyväksi. Toivun edelleen PTSD:stä, mutta se vaivaa välillä. Lisäksi oireet on jo mulle tuttuja, joten suhtaudun niihin niinkuin flunssaan: perseestä, mutta ohimenevää. Eksistentiaalis-moraalisen pohdiskelun puolella on vaikeampaa kuin varsinaisen terveyden. Suren edelleen tosi paljon ja se on tosi kuormittava juttu, mutta meidän yhteiskunnassa se on ehkä vielä vaikeampi asia kohdata kuin mielenterveyteen liittyvät asiat. Siihen ei oikein saa edes mitään apua.

Miia: Lähinnä ehkä ongelmattomaksi (sairauden tuntu puuttuu…). Ei ole omalla kohdalla tarvinnut kauheasti miettiä mielenterveysasioita.

Lotta: Parempaan päin, välillä enemmän ja välillä reilusti vähemmän. Palaudun edelleen alkuvuonna kärjistyneestä työuupumuksesta (jonka yhteydessä sain diagnoosit masennuksesta ja sekamuotoisesta ahdistuneisuushäiriöstä). Huomaan edelleen olevani todella herkillä, ja kun kuormitus kasvaa, reagoin entistä vähemmästä. Eli mikä ei tappanut ei myöskään varsinaisesti vahvistanut.

Nina: Hetkittäin surisee ja vanne kiristää kun arjen säätäminen menee äärimmilleen.

2. Miten tuet omaa mielenterveyttäsi?

Sofia: Tosi tarkasti. Nukkuminen on tärkein: nukun vähintään 8 tuntia yössä ja vain poikkeustapauksissa nousen ennen kahdeksaa. Pidän kiinni säännöllisestä liikunnasta, tanssi ja (ilma)jooga on kaikkein hyödyllisimmät lajit. Tanssi auttaa heti ja jooga myös pitkällä tähtäimellä. Jos on hankala olo tai nukun huonosti, en juo alkoholia ollenkaan. Toisin kuin Miialla (ks. alla), mulla on paha traumatausta jo lapsuudesta, mutta olen tosi resilientti minkä takia olen aika hyvin järjissäni.

Miia: En nyt varsinaisesti koe tukevani sitä mitenkään muuten kuin terveyttä ylipäänsä: hallitsemalla kuormitusta (vaihtelevalla menestyksellä) ja suht fiksuilla elintavoilla (uni, ruoka, treeni. Ja vastoin yleistä luuloa en kyllä kauheasti juo edes kaljaa). Enkä ole joutunut elämässäni kohtaamaan kauheasti mitään traumaattisia tapahtumia, varmaan sekin auttaa, vaikkei siihen nyt oikein itse voi vaikuttaa.

Lotta: Priorisoimalla itseni ja oman elämäni, en töitä, treenejä tai sosiaalisia menoja. Tai siis yritän priorisoida itseni, se on todella vaikeaa. Yritän pitää peruspilarit (liikunta, ravinto, lepo) kunnossa. Usein näistä haasteista puhuessani ihmiset kehottavat nukkumaan vähintään 8 tuntia yössä, mikä vituttaa minua rankasti. Tarkoittavat varmaan hyvää, mutta ongelma ei ole se että kukkuisin tahallani vaan se, että en yksinkertaisesti pysy unessa, siihen ei lämmin maito ja viilennetty makuuhuone paljoa auta, kun kroppa päättää herättää paniikkiin keskellä yötä.

Nina: Antamalla itselleni piuhaa. Suoritan eniten pakolliset hommat ja pyrin myös ottamaan rennosti välillä. Sanon ei monille hauskoillekin jutuille, koska arjen tasapaino on aika herkkä tällä hetkellä ja pienetkin heitot suuntaan tai toiseen saattaa yhtäkkiä rikkoa järjestelmän. En siis esim bloggaa/käy kissanristiäisissä, kaljoittele enkä harrasta urheilua niin paljon kuin kiinnostaisi, koska perhemeininki ja työt menevät etusijalle.

3. Miten suhtaudut psyykenlääkkeisiin?

Sofia: Kannatan ehdottomasti kaikenlaista ammattiapua, mutta mielialalääkkeisiin suhtaudun tosi nuivasti. Musta näyttö niiden hyödyistä ei ole tarpeeksi suurta, ja haittavaikutukset on niin suuria että itse en niitä söisi. Uskon myös että aika usein niillä lääkitään asioita, joita ei oikeastaan voi lääkitä, kuten surua. Monet kokee että ne auttaa, ja se on tietysti hyvä. Ja varsinaiset psyykenlääkkeet on kans asia erikseen.

Miia: En oikein tiedä asiasta tarpeeksi ollakseni oikein mitään mieltä (ennenkuulumatonta!). Eräältä alalla toimivalta ystävältä olen kuullut kyllä kiinnostavia juttuja masennustutkimuksesta, lääkkeistä, valkoisista ja mustista hiiristä ym. Aihepiiri on kiinnostava. Varmasti monissa tapauksissa lääkehoito on paikallaan, mutta luulisin, että yläpääpuolen pipitilanteiden mekanismit on sen verran monimutkaisia, että pelkkä pilleri tuskin on mikään aina pätevä yleisratkaisu.

Lotta: Henkkoht. tasolla epäileväisesti. Sain burnarin myötä läjän lääkkeitä, mikä tuntui aika absurdilta, koska pääasiallinen syy pään hajoamiseen oli liiallinen kuormitus, eikä se parane pillereillä. Yleisemmällä tasolla en osaa kommentoida.

Nina: Uskon että ne ovat hyödyllisiä ja voivat auttaa ihmistä voimaan paremmin. Mielen sairauksia on kuitenkin niin erilaisia, enkä ole ekspertti, niin jätän neuvot sikseen.

4. Mikä on mielestäsi suurin ongelma mielenterveyteen liittyen? Omaasi tai yhteiskunnallisesti?

Sofia: Yhteiskunnallisesti musta suurin ongelma on se, että ilmeisesti kiireen ja resurssipulan takia mielenterveysongelmaisia ja kriisissä olevia hoidetaan ainoastaan lykkäämällä resepti kouraan ja sanomalla että pärjäile. Olen itsekin kokenut sen että mun tilannetta ei tajuttu ollenkaan, sanottiin vaan että masennus ja kirjoitettiin lääkkeet. Myöhemmin selvisi, että ei se mikään masennus ollut – minkä itse tiesin koko ajan. Lisäksi musta jo se on ongelma, että meillä on termi “mielenterveysongelma”. Mikä ongelma esim. masennus on, eikö se ole täysin terve reaktio jos tilanne on kestämätön? Sellaisena siihen pitäisi suhtautuakin.

Miia: Yhteiskunnallisesti hämmentää, miten paljon kaikenlaisia mielenterveyspuolen pulmia onkaan, sehän oli joku prosentuaalisesti kreisi määrä ihmisiä, joilla on masennusdiagnoosi. Ja siis hyvä, jos sitten myös saa jotain apua (ei kai aina saa), mutta vähän epäilyttää, että joku saattaa olla ihan yhteiskunnassa vinksallaan, kun sen jäsenet ei tahdo pysyä järjissään.

Lotta: Se, että mielenterveyteen ei suhtauduta terveysasiana muiden joukossa vaan siinä on edelleen hulluuden stigma – tai sitten sitä vähätellään kuin se olisi ihmisen omasta asenteesta kiinni. On hieman eriskummallista, että pään alapuolisen fyysisen sairauden takia kotona oleva ihminen saa töistä paljon sympatiaa ja kehotuksen levätä, mutta jos sairaus on aivokemiallinen, käsketään vain skarppaamaan ja olemaan pirtsakampi. Yhteiskunnallisella tasolla myös se, että vaikkapa masennusdiagnoosin myötä et välttämättä saa enää ikinä esim. matkavakuutusta. Ja että onko tässä ajassa ja systeemissä jotain vikaa, kun niin monella pää sanoo prii.

Nina: Toivoisin, että kaikilla niillä ammattilaisilla, jotka kohtaavat mielenterveysongelmia kokevan ihmisen ensimmäisinä, olisi oikea asenne ja riittävää osaamista auttaa ja ohjata sairastunutta eteenpäin oikeille tahoille. Uniongelmat, masennus, uupumus ovat usein oireita, joista puhutaan ensimmäiseksi kouluterkkarille tai työterveyslääkärille ja jos siinä kohtaa saa huonon vastaanoton, on kynnys hakea apua muualta varmasti korkea. Toinen juttu jota yhteiskunnallisella keskustelulla voidaan yhä lievittää on se, että mielen sairauksia pidetään jotenkin hävettävinä ja noloina fyysisiin verrattuna. Näin ei pitäisi olla. Onneksi keskustelua onkin koko ajan enemmän.

Mielenterveyspäivän teemana tänä vuonna on “Olet tärkeä juuri sellaisena kuin olet”. #mindpride-kulkue lähtee tänään Lasipalatsilta Helsingistä kello 18. Lisää ohjelmasta ja teemasta Mielenterveysseuran sivuilla.

RSS
Facebook
Facebook
Instagram

Previous

Vinkit unettomuuteen – lukijoiden suosikit

Next

Tältä tuntuu olla loputtoman, pohjattoman surullinen

2 Comments

  1. Liina

    Mä tulen tänne nyt antamaan lääkemyönteisen todistuksen.

    Mulla on pakko-oireita. On ollut pakko-oireita jo ties miten kauan, en ees muista. Pahimpina aikoina laitoin takin päälle, repun selkään ja kengät jalkaan ja tarkastin sitten puoli tuntia, että onko hella päällä. Todellisuus murenee ympäriltä, kun näkee, että ei ole päällä mutta ei silti usko sitä.

    Jokin aikaa sitten tilanne paheni taas. Menin lääkäriin. Psykiatri sanoi, että selvä peli, lääkitys ja kuntoutusterapia.

    Pakko-oireiden takana on ahdistuneisuus. Ja ahdistuneisuuden takana on… jotain, mahdollisesti ihan jotain fysiologista.

    Hain lääkkeet. Kaksi viikkoa myöhemmin ilo tulvahti tuosta noin vaan läpi. Kuukautta myöhemmin pakkasin autoon lapsen, koiran ja lapsen kaverin ja ajoin mökille, enkä tarkastanut hellaa kuin sellaisen normimäärän.

    Jaksoin etsiä terapeutin ja alkaa työstämään juttuja. Olen tullut tosi pitkälle, mutta en olisi tullut ilman sitä lääkettä. Ei olisi ollut mitenkään resursseja sellaiseen.

    Niin, joo, monet asiat ei parane pillereillä, mutta monia asioita ei välttämättä voi ees alkaa käsitellä ilman niitä.

  2. Minttu

    Mulla oli hyvin nuiva asenne mielialalääkkeisiin kunnes kävi niin että itse tarvitsin niitä ja sattui onnekkaasti niin, että lähes ensimmäinen lääkekokeilu osui nappiin. Monilla on ollut huonompi tuuri.

    Hoito on edennyt nyt vuosia myöhemmin siihen, että dg ADHD ja siihen oikea lääkitys pitää elämän ja arjen raiteillaan ja minut onnellisena, toimivana osana yhteiskuntaa ja tukevasti kiinni elämän syrjässä, ja mielialalääkitys on pikkuhiljaa purettu pois kokonaan. Oli tosi hyvä että lääkitys toimi ja auttoi yli vuosien toipumisen ja ns. siirtymävaiheen ahdistuksesta ja masennuskierteestä tähän päivään, oikeaan diagnoosiin ja hyvään elämään.

    Jos aivojen välittäjäaineissa on puutteita niin otan ne hyvillä mielin purkista.

Vastaa

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén