Marrasputken puoliväli lähestyy. Vasta ennen lenkkiä numero 13 tuli voimakkaahko “en halua” -fiilis. Menin silti, tietysti, ja hyvä siitä tuli. Mutta ei niin hyvä kuin edellinen.

Edellinen on putken toistaiseksi paras lenkki, ja se oli täysin odottamaton tapaus.

Juhlin lauantaina kaverin kolmekymppisiä (pukeutuneena Nalle Wahlroosiksi, kuinkas muutenkaan), ja siitä seurasi sitten sen tyyppinen olotila, jossa mieluummin ei juoksisi. (Siitä huolimatta että fiksusti poistuin kotiin muun porukan siirtyessä juhlapaikalta jatkamaan Mustaan Härkään.)

No, juoksemaan lähtiessä oli vähän sellainen olo, että en tiennyt olenko stalinisti vai suurpääoman kannattaja, ja onko naamallani edelleen viikset vai näytänkö tältä normaalistikin. Eikä se juoksu oikein napannut, mutta…

…mutta lenkin jälkeen menin S-marketiin joka oli upeasti järjestetty kauppa täynnä kauniita ihmisiä ja maailma oli valtavan hieno, koska siinä on sellaisia asioita kuin sipuli ja jäätelö, ja seisoin käytävän tukkeena hymyilemässä urpona. Kotvan itsekseni hyristyäni tajusin että minullahan on päällä marrasputken ensimmäinen runner’s high.

Hyvä jos eteensä näkee. Yleensä ei näe.

Vaikka kelpaa toki juosta muutenkin, runner’s highta sitä kuitenkin hakee, jos sen on kerrankin kokenut. Ei siihen tunteeseen usein pääse, mutta kun pääsee, se on parasta mitä on. Joka kerta yhtä ihmeellistä.

Muistelen lukeneeni jostain, että kipu ja nautinto käyttävät samaa hermorataa (tai mitä nyt onkaan), eikä niitä siksi voi tuntea samanaikaisesti. Olen sitä mieltä että kyllä voi, mutta minulla nyt on muutenkin piuhat vähän eri lailla vedetty.

Sitä tämä parhaimmillaan on, että ei tiedä kummasta oikein on kysymys. The land of honey, the land of pain, kuten tässä tämän vuoden marrasputken eniten voimasoittamassani kappaleessa sanotaan:

RSS
Facebook
Facebook
Instagram