Huomautus 24.10. Olen kirjoittanut koko alla olevan tekstin torstaina 17.10. Tilanteemme ehti muuttua sen jälkeen, mutta julkaisen tämän kuitenkin tällaisenaan, mitään muuttamatta, vaikka nuo lopputekstin pelot ehtivätkin keikahtaa toiseen suuntaan. Kerron muuttuneesta tilanteesta kun voin, olkoot tämä nyt esimerkkinä siitä, että elämää ei voi kontrolloida.

Olen muodostamassa uusperhettä. Se on yllättävän latautunut aihe.

Tuntuu, että melkein kaikilla on uusperheistä jokin mielipide, yleensä negatiivinen sellainen. Sen sijaan törmää tosi vähän keskusteluun siitä, miltä uusperheen muodostaminen oikeastaan tuntuu.

Joten minäpä kerron.

Uusperheistä puhutaan oikeastaan vain kahdella tavalla. Toinen on ne hehkutukset, jota perheen muodostavat jakavat somessa ja naistenlehdissä. En muista nähneeni yhtäkään juttua, jossa uusperhettä muodostava kertoisi epäilyksistään tai huolistaan, mutta voi toki olla että en vain ole törmännyt sellaiseen tai muistan valikoivasti.

Toinen tapa on sitten ulkopuolisten negaaminen. Ydinperheiden jäsenet melskaavat, kuinka uusperheet ovat ihan helvettiä kaikille. Voivat toki olla, en tiedä. Mutta sen tiedän, että ydinperheessä eläminen voi olla helvettiä sekin.

Mistä päästäänkin disclaimeriin. En voi väittää, että nämä omat ajatukseni olisivat universaaleja. Minä kun en ole “eronnut ystävinä” sellaisesta avioliitosta, joka olisi vain “väljähtänyt” tai jossa olisi “kasvettu erilleen”.

En ole eronnut mukavuudenhalusta vaan siksi, että olin täysin sietämättömässä ja kestämättömässä tilanteessa, ja olin ollut siinä vuosia. Otin eron tilanteessa, jossa minulla ei ollut omaa perhettä tai sukua, säästöjä jäljellä tai edes työpaikkaa. Voit varmaan päätellä, että kukaan ei lähde noin täysin turvattomassa tilanteessa avioliitosta huvin vuoksi.

Tämän taustan takia suhtautumiseni uuteen parisuhteeseen ja perheen muodostamiseen on varmasti erilainen kuin sellaisessa tapauksessa, jossa suhde ei vain toimi, ja molemmat lähtevät melko vähin traumoin jatkamaan elämäänsä toiseen suuntaan.

Joten: miltä se uusperheen perustaminen sitten tuntuu, tällä taustalla, tässä tilanteessa?

Vastaus ei ole ihan yksinkertainen, mutta tiivistettynä se tuntuu kolmenlaiselta. Kauhistuttavalta, uskomattoman hienolta – ja ei miltään.

Hienolta

Mennään ensin siihen uskomattoman hienoon. Se tiivistyy ennen kaikkea mieheen. Viimeksi eilen yhdessä sohvalla lojuessamme mietin, kuinka erikoiselta tuntuu se, että minun ei tarvitse pelätä tässä ollessani mitään niitä asioita, joita olen aiemmin joutunut pelkäämään.

Tuntuu myös täysin uskomattomalta, että ensimmäistä kertaa elämässäni en ole asioista yksin vastuussa. Minun ei tarvitse miettiä sitä, että miten me selviämme, jos minä en jaksakaan. Se, että kaikki ei ole minun varassani, on uskomattoman helpottava tunne.

Ja vaikka anoppien myyntipuheisiin kannattaa suhtautua varauksella, en suhtaudu varauksella siihen, että Jonnen äiti totesi minulle, että kyllä sait todella hyvän miehen. Olen jo ehtinyt huomata, että hän on oikeassa.

Ei miltään

No sitten se, että ei tunnu miltään. Olen kova vatvomaan asioita, ja olen kova vatvomaan asioita, jotka voivat mennä pieleen. Olen tietysti tietoinen monenlaisista ongelmista, joita uusperheessä voi tulla vastaan, mutta en mieti niitä. En jaksa, enkä oikein osaakaan.

Lisäksi olen myös sellaisessa (mahdollisesti turhassa) toiveikkuuden tilassa, että ehkä meille ei perusjuttuja kummempia ongelmia tulekaan. Kai sekin mahdollista on?

Olemme myös pyrkineet toimimaan tässä yhteenmuuttamisessa mahdollisimman fiksusti. Olimme Jonnen kanssa erottamattomia jo ensi treffeistä alkaen. Meidän ei ole tarvinnut miettiä sitä, haluammeko olla yhdessä tai tuleeko tästä mitään. Mutta vaikka itse olisi heti täysin varma, ei tunteen mukaan voi toimia, kun kuvioissa on lapsia.

Tästä moni eronnut on kanssani eri mieltä, mutta tämä ei ole mielipideasia: Lapset tarvitsevat aikaa toipua vanhempien erosta. Usein siinä vaihessa, kun vanhempi kokee olevansa täysin yli erosta 1. hän ei ole, 2. lapset alkavat vasta vähitellen prosessoida asiaa. Vastuullinen aikuinen ei muodosta uusperhettä parin kuukauden seurustelun jälkeen eikä pian eron jälkeen, ja tämä on fakta, tykkäsi siitä tai ei.

Joten, vaikka miten itse haluaisi ja vaikka miten uskoisi tunteisiinsa, uusperhettä ei voi muodostaa kovin nopeasti, jos haluaa tehdä asiat lasten kannalta mahdollisimman hyvin. Vaikka me olemme omalla mittapuullani odottaneet kauan, lapset voivat hyvinkin kokea, että olemme toimineet nopeasti. Mutta onneksi nyt vaikuttaa siltä, että he alkavat olla valmiita.

Lisäksi olennainen asia on se, että MINÄ olen valmis. Vaikka emme ole halunneet olla erossa sitten ensitapaamisen, minä en ole ollut valmis muuttamaan yhteen.

Olen tarvinnut paljon aikaa siihen, että voin olla itsekseni. Että on hiljaista. Että en ole vastuussa kenestäkään juuri silloin. Että en joudu pitämään seuraa kenellekään. Ja että voin syödä popcorneja ruoaksi (juu en ole vieläkään luopunut tästä tavastani!).

Kauhistuttavalta

Pelkoni eivät siis liity siihen, mikä olisi ehkä realistisin syy pelätä. Perhedynamiikka, arjen onnistuminen, aikataulut, mustasukkaisuudet, riidat ja niin edelleen. Veikkaisin, että nämä ovat asioita, joita ihmiset yleensä pelkäävät, mutta en toki tiedä (koska kukaan ei puhu näistä asioista missään!!).

Minä pelkään sitä, että taas käy jotain ihan hirveää.

Kun on kerran menettänyt oikeasti aivan kaiken muun paitsi omat lapset ja pari huonekalua, on melko vaikea suhtautua tulevaisuuteen sillä tavalla, että mitään katastrofia ei enää tapahdu.

Tilannetta ei helpota se, että pelkään täysin realistisia asioita, kuten eroa. Vaikka väitetään, että ihmiset eivät muutu, se ei ole totta. Jotkut muuttuvat tosi radikaalisti. Pelkään myös sitä, että mies kuolee. Kun en saa unta, vatvon sitä, että mitä tapahtuu jos hän kuolee parin vuoden sisällä, entä mitä tapahtuu jos hän kuolee kymmenen vuoden sisällä…mitä jos elän satavuotiaaksi ja hän vain seitsemänkymppiseksi?

Mitä enemmän ihmisellä on, sitä enemmän hän voi menettää. Ja vaikka tiedän, että kaikesta voi selvitä, en todellakaan halua enää joutua tilanteeseen, jossa joudun selviämään kaikesta.

Mutta sitten päästään taas kohtaan yksi, uskomattoman hienoa tämä on. Ehkä olen ahne, mutta voiko sitä muuta kuin uskaltaa?

RSS
Facebook
Facebook
Instagram