Tältä tuntuu olla loputtoman, pohjattoman surullinen

Tänään on maailman mielenterveyspäivä. En halua puhua mielenterveyden ongelmista nyt, vaan liittyvästä normaalista asiasta, josta vaietaan. Surusta.

Sureminen on ehkä jopa suurempi tabu kuin mielenterveysongelmat. Surusta ei saa puhua. Siitä pitää olla yli nopeasti ja omin voimin. Sureva pilaa ikävästi muiden fiiliksen.

Minä suren ihan hirveästi.

Kyllä, edelleen. Se on vastaus ensimmäiseen kysymykseen jonka olettaisin kuulevani. Että vieläkö? Koska nykyään ajatellaan, että surusta selviää parissa viikossa.

Toinen kysymys mitä odotan, on se että mitä oikein kävi. Juuri nyt en halua avata sitä kovin tarkasti. Mutta esimerkiksi Holmesin ja Rahen stressitesti antaa osviittaa.

Testi pistetyttää erilaisia elämään kuuluvia kokemuksia niiden stressaavuuden mukaan. Puolison kuolemasta saa sata pistettä, joulun vietosta 12. Pisteet lasketaan yhden vuoden ajalta. Minulle kertyi vuodessa yli 600 pistettä, eikä listalta edes löydy kaikkea kokemaani.

Koin hirveitä asioita, jotka ovat väistämättömiä, hirveitä asioita, jotka osuvat kohdalle jos on huono tuuri, ja hirveitä asioita, jotka toinen ihminen valitsi tehdä minulle. Sellaisista seuraa paljon kaikkea kauheaa, ja tietysti valtava määrä surua. Niin valtava, että siihen oikeasti tuntee fyysisesti hukkuvansa.

Vaikeinta suremisessa on se, että se täytyy tehdä yksin. Kukaan ei voi seurata sinua suruusi, ei vaikka haluaisikin. Suurin osa ei halua, varmaan siksi koska toisen suru pelottaa.

Masennukseen voi vielä suhtautua niin, että sehän ei minua koske. Minä olen niin vahva, tai muuta shittiä. Eikä masennus tietenkään kaikkia kosketakaan. Mutta suru koskettaa, vähintään jossain määrin. Sitä ei pääse pakoon ja juuri siksi sitä ei haluta nähdä. Sen kanssa ei haluta olla missään tekemisissä.

Ne, jotka tukevat, pääsevät kuitenkin sulkemaan oven takanaan ja palaamaan takaisin onnelliseen tai normaaliin elämäänsä. Surevana siitä on katkera. Surua ei voi jättää, eikä ole mitään mihin palata. Todella suuri suru repii irti kaikesta normaalista, kaikesta, mihin on voinut luottaa ja tukeutua.

Irrallisuus tuntuu täsmälleen siltä, kun avaruuselokuvassa astronautti sinkoutuu pimeyteen ja jää sinne kieppumaan. Paitsi että taustalla ei soi haikeat jouset, koska oikeasti avaruudessa ei kuulu ääniä, eikä surun pimeydessä sielläkään.

Ne, jotka eivät ole kokeneet suuria suruja, vähättelevät niitä helposti. Jotkut suhtautuvat jopa tuomitsevasti. Minulle on tuhahdeltu, että “kyllä ihmisille pahempiakin juttuja on käynyt”. Niin, hirveämpiä kohtaloita löytyy ihan aina, mutta ei se poista sitä ettenkö olisi kokenut hyvin järkyttäviä asioita hyvin nopeassa tahdissa – eikä sellaisesta hetkahtamatta selviä.

Toisaalta itsestänikin on tullut samanlainen. “Ai sulla on VAAN äiti kuollut?”, “Siis sä suret PELKKÄÄ avioeroa?”. En tietenkään sano näitä kellekään, mutta ajatella saatan. Näemmä murheistakin voi olla kateellinen…

Vähättelyä pahempaa on ainoastaan välinpitämättömyys. Osa tietysti johtuu siitä, että ei oman tasaisen elämänsä saati murheidensa keskellä välttämättä edes muista toisen suruja. On ymmärrettävää, että jokainen elää omaa elämäänsä. Mutta on myös aika järkyttävää, miten täysin sureva voidaan unohtaa tai kuinka negatiivisesti häneen voidaan suhtautua.

Jo pelkkä avioeroni verotti elämästäni lukuisan määrän ihmissuhteita. Yksikään ihminen ei kysynyt minulta sen jälkeen miten voin tai pärjään. Monista en ole kuullut eroni jälkeen kertaakaan, ja nyt puhutaan ihmisistä, jotka olen tuntenut parikymmentä vuotta.

Sama koski muitakin surujani. Silloinen aviomieheni jätti tulematta äitini uurnanlaskuun. Jouduin menemään sinne yksin.

Elämässäni oli ihmisiä, jotka nostivat kädet pystyyn ja häipyivät. Osa sanoi suoraan, että eivät halua tukea minua.

Vaikea ymmärtää mitä siinä jonkun päässä liikkuu. “Ai, olet menettänyt miltei kaiken mitä ihminen voi menettää? Mäkin lähden, pärjäile itekses!”

Kun ajattelen näitä kokemuksia, järkytyn edelleen. Ja tietenkin, olen syyllistänyt itseäni ja miettinyt, olenko ollut kohtuuton tai kuormittanut muita liikaa. Vastaus on, että en varmasti. Pyysin vielä vähemmän apua kuin sain.

Tämä on klisee, mutta silti totta: Suuret surut muuttavat ihmistä. Minäkin olen muuttunut todella paljon. Pääasiassa parempaan suuntaan. Vaikka en ole nykyään mikään äititeresa, enkä aiemminkaan ollut mulkero, ihan oikeasti tuntuu siltä, että aine minussa järjestyi uudella tavalla.

Välillä edelleen tunnen sen etsivän paikkaansa, ja silloin koen voimakasta tyhjyyttä. Sellaista, kuin ympärilläni olisi pelkkää avaruutta.

Tarkalleen ottaen se on totta.

Previous

Tiesitkö, että 50 % Teräsmeduusoista on hulluja? Katso hauskat kuvat!

Next

En saavu koskaan Kiviniemeen eli Vaarojen maraton 2018

5 Comments

  1. Liina

    <3

    Suruhan on ihan oikea reaktio, ja siinä… No se kestää miten kauan kestääkään. Ehkä ikuisesti, mutta sitä jotenkin kasvaa niin, että on muutakin kuin suru.

    Mä oon miettinyt aika usein sitä, miten pärjäät, ja häpeän sitä, että en ole kysynyt, mutta on tuntunut niin tungettelevalta jotenkin. Kun ei olla puhuttu, pelotti että vaikutan semmoselta kriisilokilta joka liihottaa paikalle tuijottamaan kun toisella on suru.

  2. Heidi

    Kirjoitat surusta ja ilosta, kaikesta, niin, että se tulee iholle ja ihon alle, pysäyttää ja koskettaa. Kiitos siitä.

    Toivon sinulle kaikkea parasta!

  3. Eeva

    Kaikkea hyvää, Sofia, ja kiitos tästä tekstistä! Olen lukenut blogiasi pitkään, ja seurannut pilkahduksia surustasi. Kiitos avoimuudestasi ja voimia matkalle eteenpäin <3

  4. Surullinen aina

    En tiedä, onko tämäkin ehkä klisee ja vähättelyä, mutta tiedän, ainakin jollakin tasolla, miltä sinusta tuntuu. Ainakin kokemukseni yksin jäämisestä surun keskellä on hyvin samankaltainen. En halua kertoa tarinaani vähätelläkseni kokemustasi tai kertoakseni, että “kyllä muillakin on suruja”, vaan kertoakseni, että muutkin täällä tuntevat samoin jäävänsä yksin surun keskelle. Haluan myös kertoa sinulle, ja kaikille muillekin surua tunteville, että tästä kaikesta voi selvitä, vaikka siltä ei pimeimmillä hetkillä tuntuisikaan. Ei ehkä ehjänä, mutta kuten itsekin sanoit, erilaisena ihmisenä, ehkä entistä vahvempana.

    En ehkä kerännyt noin paljoa pisteitä vuoden aikana, mutta mielestäni yhdelle ihmiselämälle riittävästi tai liikaakin. Minäkään en halua kokemuksiani enempää, sillä en halua vertailla kokemuksiani omiisi tai kenenkään muunkaan kokemuksiin. Jokaisen surukokemus on subjektiivinen ja yhtä “arvokas” huolimatta siitä, mitä oikeastaan on tapahtunut.

    Elämä oli pitkään hyvin yksinäistä, sisäänpäin käpertynyttä ja surun täyttämää. En oikein tehnyt edes muuta, kuin surin. Kun olin päässyt edes hieman elämään kiinni, joku uusi miestuttavuus kysyi, että mitä oikein ylipäätään teen joka päivä, kun en harrasta mitään kulttuuria tai muita rientoja. Yllättäen sekin suhde loppui, kun kerroin että nyt isänikin kuoli. Hän ei kestänyt surua tai surevaa ihmistä, kaiken olisi pitänyt olla kivaa ja normaalia.

    Surun keskellä sitä tosiaankin huomaa, ketkä ovat oikeita ystäviä, ja ketkä kirjaimellisesti hyvän päivän tuttuja. Ihmiset pelkäävät surua ja surevaa. Minäkin huomasin jossakin vaiheessa, että on parempi olla kertomatta esimerkiksi kuolleista vanhemmista uusille tuttavuuksille, sillä suurin osa ihmisistä ei halua elämäänsä rikkinäisiä ihmisiä ja surua.

    Surua kesti pitkään, vuosia, jopa vuosikymmenen, enkä usko että se katoaa lopullisesti koskaan. Sen kanssa on vain opittava elämään.

    Pikkuhiljaa alkoi kuitenkin tapahtua asioita, jotka nostivat minut pinnalle. Aloin opiskella uutta alaa, joka oli kiinnostanut minua aina. Tapasin opiskeluissa uusia ystäviä ja vanhat viilenneet ystävyyssuhteet vahvistuivat. Siis niiden ystävien kanssa, jotka jäivät surusta huolimatta. Tapasin miehen, joka ei pelännyt rikkinäisyyttäni tai suruani, vaan on rinnallani sekä hyvinä että huonoina päivinä, ja minä tietysti myös hänen rinnallaan.

    Olen edelleenkin usein surullinen, vaikka viimeisestä surua aiheuttavasta kokemuksesta on jo lähes kymmenen vuotta aikaa. Syvälle mieleeni on myös juurtunut pelko siitä, että jotakin kamalaa varmasti tapahtuu ihan kohta. Jos kaikki tuntuu olevan liian hyvin, joku varmasti kuolee kohta tai tapahtuu jotain muuta kamalaa. Tästä en varmastikaan tule pääsemään koskaan eroon, mutta voin elää asian kanssa ajattelemalla, että entäs jos mitään pahaa ei tapahdukaan.

    Löydän ainakin itse paljon lohtua musiikista ja haluaisin lähettää sinulle lohduttavia ajatuksia Von Hertzen Brothersin Somewhere in the Middle -kappaleesta lainatuin sanoin:

    “You’re somewhere in the middle of the rain but your sun
    Is waiting at the horizon till the pain has gone
    To paint your sky with rainbows”

    Minä olen nähnyt tuon sateenkaaren ja olen varma, että sinäkin näet vielä joku päivä.

  5. Mindeliini

    Sofia, ensinnäkin, voimia paljon! En halua sanoa, että “kohta helpottaa”, koska ei välttämättä ihan heti helpota – eikä pidäkään! Suru pitää surra pois, ainakin tavattujen terapeuttieni mukaan, eikä siitä pidäkään olla mikään kiire selvitä . Oman ajatukseni mukaan, suru jää aina ikuiseksi osaksi meitä, ajan myötä vaan vähän vähemmän näkyväksi, toivottavasti.

    Tunnistan tuon pimeydessä lilluvan astronautin myös samaksi, miten kuvailin syvää uupumusta puolisolleni. Olen rimpuillut sen kanssa nyt pari vuotta (liian monien asioiden summa) , ja valitettavasti ystävät ovat kadonneet “odottelemaan vähän kauemmaksi”, kunnes palaan taas omaksi hauskaksi itsekseni. Huomaan myös ottavani paineita siitä, mitä jos en enää koskaan palaakaan samaksi kuin ennen tätä kaikkea olin?! (Todennäköisesti se on vaan hyvä..)
    En myöskään osaa enää jäsennellä asiaani selkeästi kirjoitettuun muotoon, joten toivon, että ymmärrät soperrustani. Yritän vaan sanoa, että joskus vielä helpottaa, edes osittain, ja että siihen asti on täysin hyväksyttävää vetää itkupotkuraivareita, itkeä ja surra juuri niin paljon ja usein kuin siltä tuntuu.

Vastaa käyttäjälle Eeva Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén