Sain kesällä synttärilahjaksi mieheltä sauvat. Enkä mitkä tahansa sauvat, vaan Black Diamondin hiilikuituiset hipohipo-vaellussauvat, jotka on tarkoitettu eritoten vuoristossa juoksemiseen. Olen ollut kovin ylpeä uusista sauvoistani – tähän asti.
Olin lauantaina jälleen kerran Malminkartanon jätemäellä. Tunkkasin sauvoineni Fasaaninousua ylös ja juoksin alas. Kerran mäen alla ollessani ohitse hölkkäsi kaksikko, joiden oletan olevan personal trainer ja hänen asiakkaansa (tai jos kyseessä oli pariskunta, miehellä oli todella kummallinen ja mansplainaava tapa puhua naiselleen).
“Katso, tuossa on sauvakävelijä. Täällä on hyvä myös sauvakävellä. Sauvakävely on tosi tehokasta. Siinä kävellään sauvojen kanssa reippaasti.”
Hetken aikaa piti purra huulta, että en huutanut perään: “EN MINÄ OLE MIKÄÄN SAATANAN SAUVAKÄVELIJÄ V–U JUMALAUTA!”
Mutta olenko minä, vasten tahtoani? Onhan minulla a) sauvat ja b) minä kävelen. Turhamaisuuttani halusin kuitenkin tehdä eroa oman tunkkaamiseni ja dementiahiihdon välille, vaikkei sillä olisikaan oikeastaan mitään väliä. Ehkä tässä ollaan sitten tahattomia sauvakävelijöitä. Mutta jos joku olisi kertonut parikymppiselle minulle, että reilua vuosikymmentä myöhemmin käsitys mukavasta lauantaista on se, että herää seitsemältä ja puuroaamupalan jälkeen painuu sauvakävelemään jätemäelle, olisin varmaankin skipannut urheilun aloittamisen tykkänään.
Vastaa