Shokkiyllätys: epäsäännöllinen ja epäjohdonmukainen treeni ei tuonutkaan tuloksia!

Eli kertomus siitä, kuinka kirjoittaja kuvitteli itsestään liikoja, sai tukkapöllyä todellisuudelta ja oppi (toivottavasti) jotakin uutta.

Uudenvuodenperinteenä salillamme tehdään vuoden viimeisenä jumppana hero-wod Murph:

1 mailin juoksu (tai 6 x rappuset Salmisaaressa)
100 leuanvetoa
200 punnerrusta
300 kyykkyä
1 mailin juoksu (tai 6 x rappuset)

Olen tehnyt uudenvuoden-Murphin ensimmäisen kerran vuonna 2013, eli tiedän että kyseessä ei ole mikään pikajumppa, ainakaan omalla kohdallani. Parhaimman tuloksen olen tehnyt muutama vuosi sitten, aikana jolloin treenasin säännöllisesti ja tavoitteellisesti crossfitiä ja valmistauduin muutaman viikon ajan tekemällä enemmän punnerruksia ja leuanvetoja. 2018 en treenannut säännöllisesti enkä valmistautunut jumppaan mitenkään. Estikö tämä minua toivomasta, että pärjäisin treenissä hyvin? Eipä tietenkään.

Vaikka olen jo vuosia sitten todennut, että minulla ei ole minkäänlaisia lahjoja urheilun suhteen, elättelen edelleen jossain sydämeni sopukoissa toivetta, että olisin hyvä urheilussa. Että joskus tekisin todella hyvän suorituksen, myös objektiivisesti mitattuna. Ehkä löisin muutaman muun ihmisen ennätyksen.

Mutta se päivä ei ollut maanantaina.

Tiesin kyllä jo ennalta, että punnerrukset tulevat olemaan pahin kompastuskiveni. Laskin tehneeni 48 toistoa punnerruksia vuonna 2018 ennen Murphia, eli en lähellekään tarpeeksi treeniä ajatellen. Ja kas, jossain sadan kohdilla alkoi tuntua vaikealta. Liikestandardin noudattaminen (rinta käy maassa jokaisessa toistossa) alkoi olla vaikeampaa, välillä oli pakko tehdä ykkösiä sarjojen sijaan.

Mutta mitkään realiteetit eivät estäneet sitä, ettenkö olisi toivonut tekeväni hyvää suoritusta, myös itse suorituksen aikana – ainakin alussa. Punnerruksien kanssa tuhertaessani seurasin, kuinka treenikavereista yksi toisensa jälkeen katosi portaikkoon ja kohti loppusuoraa. Lopulta olin ainoa, joka vielä jatkoi meidän lähtöerästämme. Miksi juuri minä olin niin turkasen hidas ja huonokuntoinen? Miksi syke oli katossa, miksi kropasta loppui voimat? Fyysisen epämukavuuden kaveriksi tuli henkinen lamaannus, ja tahti hidastui entisestään. Lopulta sain kaikki toistot tehtyä ja hölkkäsin kuudesti pohjakerrokseen ja takaisin ylös. Loppuajaksi tuli vaatimaton 71 minuuttia 15 sekuntia. Aikoinaan olen vetänyt saman treenin alle tuntiin.

Tunteeni tällaisia normaalista poikkeavia treenejä (kisat, erityistilanteet, juoksutapahtumat) noudattavat aina samaa kaavaa. Ensin olen tyytyväinen itseeni ja omaan suoriutumiseeni. Kun pahimmat endorfiinit haihtuvat, alan vertailla itseäni muihin ja tajuan kuinka vaatimaton oma suoritukseni oli. Hetken mäylin huonouttani ja mietin pitäisikö lyödä hanskat kokonaan tiskiin, kunnes muistan että muiden parempiin suorituksiin oli todennäköisesti jokin selitys: ehkä he jopa olivat treenanneet kunnolla, ehkä heillä oli jotakin urheilutaustaa jota vasten oma varhaiskeski-ikäinen räpiköintini vaikuttaa ihan normaalilta. Lopulta sitten tyydyn osaani seiska miikan harrastelijaurheilijana.

Kyllä on ihminen hehkeimmillään ja fotogeenisimmillään heti treenin päätteeksi.

Jos jokin opetus tässä koettelemuksessa oli niin se, että jos ei tee töitä, ei kannata odottaa tuloksiakaan. Treenaaminen on ollut koko vuoden enemmän ja vähemmän sporadista, ja etenkin peruskunnossa olisi paljon, paljon petrattavaa. Sain suorituksesta onneksi lisää kipinää , ja nyt olisi määrä treenata taas entistä säännölllisemmin ja johdonmukaisemmin. Ja ehkä teen muutaman punnerruksenkin välillä.

 

RSS
Facebook
Facebook
Instagram

Previous

Mikä nykynuorisoa vaivaa?

Next

Uuden vuoden treenitavoitteet

2 Comments

  1. Liina

    Mutta toisaalta sulla on ollut työuupumusta sun muuta.

    Ei ole tarkoitus selitellä sun puolesta, vaan huudella täältä sivusta kuusmiikan urheilijana, että silloin kun on oikeasti väsynyt, siis todella väsynyt, ei ehkä ole viisastakaan treenata ihan niin tavoitteellisesti, että voi vetäistä entiset ennätyksensä rikki.

    Tietty samalla on ihanaa löytää itsestään se motivaatio, jossa niin haluaa tehdä.

    (Tuon “mutta ehkäpä tänään tapahtuu ihme” -ajatuskuvion kyllä tunnistan. Koskaan ei ole vielä tapahtunut.)

    • Lotta

      Joo, viime vuoden alussa ei olis tullut kuuloonkaan treenata kovaa. Syksyllä taas aloin jumppailla, mutta en ihan samalla intensiteetillä, kun aika varovainen saa vieläkin olla vaikka onkin vuosi sitten koettu uupumus 🙂

Vastaa

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén