Shokkipaljastus: Bloggaaja ei antanut realistista kuvaa elämästään!

Liioittelu, rajaaminen ja piilottelu, bloggaajan työn kulmakivet.  

Kyllä. Olen huijannut teitä. Elämäni ei ole aina ollut yksi yhteen sen esitystavan kanssa.

Aamun Hesarissa oli  kirjailija Anna-Kaari Hakkaraisen haastattelu. Hänen uusimmassa romaanissaan päähenkilö sydämistyy siitä, kuinka lifestylebloggaajat feikkaavat elämäänsä. “Lifestylebloggaajan elämä on liian täydellistä ollakseen totta”, otsikko kertoo.

Oma reaktioni tähän oli jotakuinkin tämä:

Tuleeko jollekulle uutisena, että se mitä näkee sosiaalisessa mediassa ei välttämättä täysin vastaakaan todellisuutta? En väitä, että se olisi mielekästä tai suositeltavaa, totean vain että harva varmasti oikeasti yllättyy tästä.

Koko elämä ei mahdu yhteen (usein rajatun aihepiirin) blogiin. Jos on vaihtoehtoina laittaa itsestään kiva kuva tai kauhea persnaamakuva (joista jälkimmäinen vastaa enemmän totuutta), miksei laittaisi sitä vähän parempaa kuvaa? Paitsi toki jos on tarkoitus saada persnaamaisuuspointti perille.

Se minusta tosin on absurdia, että ruvetaan tekemään asioita ja ottamaan kuvia vain sen takia, että pitää saada materiaalia blogiin. Anna-Kaari kertoo jutussa tarinan suosikki-inhokeistani Annasta ja Sebastianista, jotka eivät olisi halunneet käydä tekemässä juttuja mutta oli pakko koska blogi. Tiedän bloggaajia, jotka kehuskelevat terveellisillä elämäntavoilla vaikka oikeasti ovat kovia rööki- ja kaljamuijia (enkä viittaa tällä meihin Teriksiin vaikka joku saattaisi niin päätellä!), bloggajia jotka laittavat someen videoita joilla nauttivat palkkareita vaikka kertovat sinulle kasvotusten, että eivät kuuna päivänä joisi teollista palkkaria. Mutta kenen prodea juot, sen lauluja laulat. Mitä enemmän oma talous on kiinni blogissa, sitä isompi paine on varmasti näyttää elämäänsä itselle ja sponsorille edullisesta vinkkelistä.

***

En rupea kuitenkaan tuomitsemaan ketään. Koska olenhan minäkin feikannut. Monen monta kertaa! Muun muassa tällaisiin asioihin olen syyllistynyt:

Oman osaamattomuuden liioittelu. Olen auliisti kertomassa, kuinka onneton olen yhdessä jos toisessa lajissa. En usko, että osaamisella leuhkiminen on ikinä hyödyllistä, ja haluan antaa samaistumisen kohteita muille liikunnan suhteen lahjattomille, mutta välillä kieltämättä liioittelen omaa kehnouttani. En aina ole ihan niin surkea kuin annan ymmärtää. Vähäsen vain.

Suoritusten rajaaminen. Jos sitten harvoin kehun onnistuneeni, valitsen kohteen huolella. Treenin yksi osa saattoi mennä hyvin, muuten saattoikin mennä penkin alle. Rajaaminen toki koskee muutakin elämää. Reissusta voi laittaa nätin kuvan, vaikka oikeasti onkin mennyt lääväillen oman olemuksensa mukaisesti. Kuvan onnistumisen sijaan olisin toki voinut kertoa sitä edeltäneen voimatreenin perseelleenmenosta.

Haasteisiin osallistuminen vain sosiaalisen median takia. Vihaan haasteita, ja jos niistä ei saisi hauskaa kuvamateriaalia, en taatusti laittaisi tikkua ristiin.

Patriarkaatin apuun nojautumisen piilottelu. Osaan monia asioita itse, mutta pyydän väliltä miehiltä apua. Tässäkin renkaanvaihdossa oli mies neuvomassa ja avustamassa.

***

Mutta isossa kuvassa olen kyllä realismin asialla. Paitsi että välillä kuulemma liikaakin. Jonain huonona jaksona, kun mieli oli matala ja tuloksia ei syntynyt, sain lukijoilta noottia, että negailen liikaa, että pitäisi kirjoittaa onnistumisista. Niiden feikkaamiseen en ole vielä kyllä sortunut, ja siinä menee raja.

RSS
Facebook
Facebook
Instagram

Previous

Soitellen sotaan

Next

Seinätreenin odottamaton haittavaikutus

7 Comments

  1. Possu

    Noo, lähtökohtaisesti jotenkin ajattelee että ihmiset tykkää kaunistella asioitaan, tai tietenkin kirjoittaa asiat edullisemmiksi itselleen kuin ne välttämättä olisivat. Liian siloteltu kuva tosin pistää vain veetättämään, mutta niinhän tuo nyt on että ammattibloggareilla kuva tuppaa olemaan kiilloteltu. Kai se tulee ammattimaisuuden myötä. Jotenkin tuntuu että blogit on korvanneet aiempia naistenlehtiä, niin siinä mielessä on hyvinkin ymmärrettävää että sisältö menee “tuotetumpaan” malliin..

    Muistelen että koulussa oli aikanaan äikän tuntien osana “median lukutaitoa”. Toivottavasti se on pidetty mukana ja lisättykin niistä päivistä kun itse istuin koulussa. Tulee nimittäin varmasti tarpeen nykyään. Silloin aikanaan analysoitiin lähinnä mainoksia.

    Porukka valittaa negailusta vai? Mun mielestä se on virkistävää vaihtelua että somessakin on välillä jotain elämän makua mukana. Väsyttää lukea liian kiiltokuvamaisia blogeja, missä kaikki on vain huiipua, upeaa loistavaa. Ehkä se on vain oma reaktio. Oon facessakin blokannut joidenkin postauksia kun ei jaksa lukea miten upeaa ja mahtavaa joillakuilla on, vaikka livenä kuulee suurinpiirtein kaiken olevan paskaa. 😀

    Ja mitä muistan kouluajoilta niin white trash nata oli ainakin kovia kessu ja dokausmuijia. Enpä usko että on vieläkään lopettanut. Tuntuu että nuo puolet tykätään usein pistää piiloon aika hanakasti, myös ihan taviksien puolesta..

    • Lotta

      Joo, joskus tuli kommentteja että mikset kerro onnistumista jne. Piti vain vastata että ei oo kauheasti viime aikoina ollut, kerron jos tulee vastaan 😀

    • Sofia

      Mitä tulee perskännäämiseen tai tupakointiin, niitä ei musta ole ns. esikuvan asemassa olevan ihmisen mitään syytä näyttää julkisesti, koska se antaa huonon esimerkin. Mutta niin antaa vaikka älytön uusien vaatteiden ostelukin, mikä ei tosin ole _omalle_ terveydelle haitallista… Eri asia sitten jos tehdään toista ja saarnataan toista.

      WTD-Nata ei ainakaan mun silmään ole koskaan esittänyt mitään muuta kuin on, minkä voin sanoa samoilla blogireissuilla olleena.

      Mutta noin ylipäätään vaikka kaikkea ei mitenkään voi näyttää, musta on myös turha olettaa, että lukija ei tajuaisi feikkaamista.

  2. Sanna

    Mua ei sinänsä kaunistelu häiritse, koska olen ihan kaikkialla ihmiset valitsee mitä näyttää elämästään ja siihen on ihan täysin oikeus. Mutta sisältöyhteistyöt, joista arvaa että toi ei todellakaan käyttäis tota tuotetta, ärsyttävät. Kyllä mä ymmärrän, että rahan takia ja tarpeessa on paine tehdä kaikenlaista, mutta musta on aika paksua väittää omille lukijoilleen, että joku tuote on tosi jees vaikkei oo. Ne lukijat kuitenki tavallaan mahdollistaa sen rahan tulon nii ärsyttää, että niille pitää suoraan valehdella.

    • Lotta

      Sama homma, ärsyttää ne yhteistyöt joista paistaa kilometrin päähän että kirjoittajaa ei kiinnosta yhtään ja koko jutun tyyli on tosi erilainen kuin muussa blogissa..

  3. Spf

    Musta on aina outoa, kun bloggaajat närkästyvät siitä, että jossain kerrotaan blogien esittävän siloiteltua totuutta ja kommentoivat että kyllähän kaikki sen tietävät. No, yhtä lailla kaikki tietävät että suurin osa ihmisistä ei näytä siltä kuin mainoksissa ja naistenlehdissä esitetyt phososhopatut naiset, mutta silti siitäkin on tärkeää säännöllisesti puhua ja asiaa pitää esissä. Kun tarpeeksi kauan selailee niitä kuvastoja tai katselee blogeissa päivittäin kauniita kukka-asetelmia, designvaatteita ja sänkyyn katettuja croissant- aamiaisia, voi pian hämärtyäkin se, että kuvat eivät välttämättä esitä normaalielämää, vaan ovat lavasteita. Ja oma elämä alkaakin sitten tuntua ankealta, kun ei vastaa esitettyjä kuvastoja. Silloin tekee aina välillä ihan hyvää havahtua siihen, että ai niin, tämähän on satua eikä totta.

    • Lotta

      Erinomainen pointti. Musta on hyvä että asia nostetaan aina välillä esiin – olisi vain ehkä kiva että se olisi jotakin muutakin kuin sitä kauhistelua, keskusteltaisiin asiasta jotenkin. Asian käsittely jää vähän pinnalliseksi, samalla tavalla kuin iltapäivälehdissä on aina niitä “Missi jäi kiinni kuvanmuokkauksesta nololla tavalla” -jutut ja sit seuraavalla viikolla on se sama missi lehden toimesta photoshopattu ihan yhtä lailla…

      Musta on myös ihan hyvä saada itsekin välillä tuota muistutusta, kun herkästi sitä ajattelee että miksi mun elämä on näin lääväistä ja toisilla tuollaista croissant-aamiaisten kavalkadia 🙂

Vastaa käyttäjälle Spf Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén