Sarkastista jaarittelua, samaistumisen kohteita ja pohjepervoja – Pumpui 7 vuotta

Viime viikot ovat menneet sellaisessa sumussa, että blogin synttäritkin menivät ohi. Jos Pumpui olisi lapsi, se menisi tänä vuonna jo kouluun! Mitä sitten on jäänyt käteen seitsemän vuoden, pitkälti yli tuhannen postauksen ja satojentuhansien sivulatausten jälkeen? Onko tässä opittu mitään? No on jos vaikka mitä, muun muassa tällaista:

Opetus: pidä juuresta kiinni kun haluat itsestäsi kuvan rotkon reunalla.

Sarkasmi on vaarallinen laji. Jos haluaa lisätä eksponentiaalisesti mahdollisuuksiaan tulla väärinymmärretyksi, kannattaa tekstiin valita sarkastinen tai ironinen pohjavire. Olen varma, että valtaosa teistä tietää, että ominta tyyliäni on itseään huumorin ja samaistumisen takia alentava sarkastinen jaarittelu, mutta välillä tuntuu, että joillekuille viesti ei mene perille sellaisena kuin sen tarkoitin. Case in point: palautteen jälkeen olen lopettanut viittaamasta ruumiiseeni omaan korvaani rakastavalla mutta kieltämättä negatiivistakin tulkintavaraa jättävällä termillä “vanha mätisäkki”.

Opetus: Beerway to Helliin osallistuminen on huono, huono idea.

Blogista voi ja ei voi vetää johtopäätöksiä sen kirjoittajasta.  Sosiaalisessa mediassa öllötellessä tulee helposti olo, että tuntee jonkun. Ainakin itselleni tulee. Bloggaajakollegoihin tutustuttuani olen saanut hämmästyksekseni huomata, että monet ovat täysin erilaisia kuin blogiminänsä: monet somessa mitäänsanomattomat ja turvalliset tyypit ovat hulvattomia oikeassa elämässä, ja usein taas pirtsakat ja kivat ulkokuoret osoittautuvat aikamoisiksi hapannaamoiksi. Itse toivon, että olisin edes jonkinlaisessa linjassa blogiminäni kanssa. Ehkä jätän jotain kertomatta ja ehkä efektin vuoksi välillä liioittelen, mutta tähtään kuitenkin siihen, että minä ja blogiminä olisivat jollakin tavalla toistensa näköisiä. (Paitsi että kerran hämmensi, kun joku huudahti oudon ilahtuneesti jossain juoksutapahtumassa “Ai tuolta sä näytät oikeasti!”)

Opetus: Juoksukuvista noin yksi tuhannesta on onnistunut.

Huutelijoista voi repiä paljon riemua. Aina joku haluaa nillittää, mutta ilkeilijöistä ja tyhjänhuutelijoista ei kannata ottaa itseensä. Riemua niistä kannattaa sen sijaan nyhtää. Melkein kaipaan nimimerkkiä “Mies, 33”, joka muutama vuosi sitten jaksoi huudella päivittäin naisellisuudestani ja kelpoisuudestani miesmarkkinoilla. Ylpeydellä suhtaudun myös vuosien takaiseen Henry Laasasen kirjoitteluun ja siitä seuraneeseen miesasiamiesviestien tulvaan. Terkkusia vaan! Pervot (saan aina välillä viestejä, joissa pyydetään lähettämään kuvia pohkeistani tai tulemaan potkimaan miehiä palleille) kannattaa jättää omaan arvoonsa.

Opetus: kelkantyöntö best.

Jos miettii, kannattaako se sanoa, se kannattaa sanoa. On toki olemassa keinovalikoima, jolla varmasti saa trafiikkia saitille (sosiaaliporno, tissit, pylly, klikkiotsikot, pohjattoman tylsäksi hakukoneliikenteen takia optimoidut sisällöt jne.), mutta aika usein yksittäisen postauksen suosio tuntuu olevan kiinni itseä korkeammista voimista. Välillä tuntuu että on kirjoittanut jotakin sellaista, mikä varmasti resonoi ihmisissä, ja hiljaisuus onkin “piikkipallo vierii aution lännenkylän raitin poikki” -laatua. Joskus taas sitä kirjoittaa jotain höpöä kahdessa minuutissa, ja trafiikkia on kymmenkertaisesti normaalia enemmän. Koska en tarjoa jumppavinkkejä, inspiraatiota tai oikeastaan minkään sortin how to:ta elämään, tyydyttävintä tämä puuha on minulle silloin, kun onnistun tarjoamaan samaistumista, oli sitten kyseessä treenin ja muun elämän yhteensovittaminen, huijarisyndrooma, treeneissä itkeminen tai nauraminen omalle yleiselle kädettömyydelleen. Mikään ei ole palkitsevampaa kuin saada viestejä ihmisiltä, jotka tunnistavat itsensä jutuissani. Hyvä mittapuu on ollut se, että jos nolottaa pistää jokin juttu julki, se on todennäköisesti hyvä juttu se.

 

Unohduin tätä postausta laatiessani selailemaan vanhoja postauksiani, ja aika monesti olen saanut todeta, että aika hauskaa kamaa olen maailmalle pistänyt, vaikka itse sanonkin. Nyt tekisi mieli pistää täälläkin taas uutta vaihdetta silmään, mutta mihin suuntaan, sitä en tiedä vielä itsekään. Mistä te haluaisitte lukea? Tai haluatteko lukea ylipäänsä vai mieluummin kuunnella tai katsoa? Olen pitkään miettinyt podcastien tekemistä, mutta se on jäänyt muiden hommien alle. Ehkä kohta olisi oikea aika sille. Mutta en mene lupaamaan mitään vielä, senkin olen oppinut blogiurani aikana: aina kun lupaa julkisesti jotain, homma menee ihan puihin.

 

Previous

Noin viikon olut: Härski & Sörsselssön keskiolut

Next

Laturaivossa ensimmäinen uhri on totuus – kirjoituksia rintamalta

1 Comment

  1. Sokka

    Hei älä koskaan ikinä muutu! Tai muutu sittenkin! Rupesin muistelemaan miten pitkään tässä olen juttujasi lueskellut. Dementia on ilmeisesti iskenyt, koska ei ole asiasta mitään muistikuvaa. Pitkään kuitenkin, vuosia. Juurikaan en ole jaksanut/viitsinyt/uskaltanut tai ei ole ollut vain mitään hyvää kommentoitavaa. Tässä nyt sitten seuraavienkin vuosien edestä!

    Itse samaistumispintaa olen löytänyt juuri siitä, kun kirjoituksesi ovat olleet aina sillä hetkellä sellaista, mikä varmasti on sinua motivoinut ja kiinnostanut. Toivoisin, että jatkossakin kirjoittaisit kaikesta mikä vain mieltä kutkuttaa sopivasti. Blogin suunta voisi näin löytyä ihan itsestään.

    Terveisin
    Your biggest fan “isoin tuulettimesi”

Vastaa käyttäjälle Sokka Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén