Olen opetellut sanomaan ei, etenkin itselleni.

Kevään mittaan teki välillä mieli lopettaa ihan kaikki. Niin treenit, työt, opiskelu, sosiaaliset suhteet kuin pelkkä oleminenkin.

Tajusin lopulta kesäkuussa, että minun ei ole pakko kuormittaa itseäni niin paljon kuin kuormitin. Stressitilassa tuntuu usein siltä, että on täysin voimaton hallitsemaan stressin aiheuttajia. Eihän sitä aina voikaan mitään sille, mitä töissä tulee vastaan tai miten muut ihmiset toimivat, mutta itse itselleen aiheuttamaa kuormitusta voi onneksi purkaa.

Tämän pienimuotoisen ahaa-elämyksen seurauksena* tein pari peliliikettä: lopetin crossfit-valmennuksen JP:n kanssa ja päätin skipata Kuntokarkeloissa kisaamisen sekä keskittyä kesän aikana vain ja ainoastaan siihen, mikä hotsittaa.

Ensin tietenkin tuntui pahalta sanoa ei. En halunnut lopettaa valmennusta, koska se oli hyödyllistä ja olin nauttinut siitä. Tunsin itseni epäonnistujaksi. Että tällainen nöösikö minä olen, enemmänkin pitäisi jaksaa. Millainen laiskuri ei jaksa töitä ja opiskelua ja tavoitteellista treenaamista ja muita elämän asioita samaan aikaan, ihmisillä on enemmänkin lautasillaan.  Mutta yritin vakuutella itselleni, että ei ole pakko jaksaa jos tosiaan tuntuu siltä että ei jaksa.

Enkä kyllä jaksanutkaan. Kevään duunirupeamien (lomia ja ylityötunteja saa poltella ihan olan takaa syksyn aikana) ja opiskelujen (sain haalittua viidessä kuukaudessa 53 opintopistettä, todennäköisesti enemmän kuin edellisenä kymmenenä vuotena yhteensä) jälkeen ei tainnut olla polttoainetta enää jäljellä treenaamiseen, mikä alkoi näkyä akuuttina hotsituksen puutteena. Tunnollisena tyttönä kävin treenaamassa, koska piti, tai jos en treenannut, podin huonoa omatuntoa siitä että en noudattanut treeniohjelmaa.

On ollut hämmentävää olla lomalla, pitää taukoa opiskeluista ja höntsäillä fiiliksen mukaan. Salilla en ole käynyt kolmeen viikkoon, osin reissujen ja muiden kiireiden takia, osaksi myös siksi että ei ole innostanut. Ulkona olen ollut, juossut lenkkejä ja käynyt tunkkaamassa Malminkartanon jätemäkeä, fillaroinut maltillisia lenkkejä. Lueskellut vähäsen ja hengaillut kotona. Eli omalla mittapuullani ollut tekemättä oikeastaan mitään. Parantolalarppi on ollut hauskaa, mutta tiedän että se ei jatku ikuisesti. Tänään ajattelin mennä salille, ja mielen perukoilla siintää jo ajatuksia uudesta treeniohjelmasta.

Mutta ehkä sitä voisi pitää sanan ei omassa vokabulaarissaan ja muistaa käyttää sitä aina välillä, kun tuntuu että elämässä on vähän liikaa juttuja. Yleensä kehotan aina sanomaan kaikkeen kyllä, mutta välillä, suuren harkinnan jälkeen, voi olla ihan fiksua välillä sanoa myös ei.

*Ei sillä että aina osaisin sanoa ei.

Kesäloman toisella viikolla, ehdittyäni juuri ajatella tyytyväisenä ettei töistä ole kuulunut mitään, tuli pomolta tekstari: “Soitatko kun ehdit.” Minähän soitin ja sanoin kyllä, kun piti saada joku hoitamaan eräs akuutti homma lomaviikolla. Muut olivat viisaasti sanoneet ei, minä sitten suostuin. Alkuun harmitti, duunien aikana ei niinkään koska homma oli kiinnostavaa, jälkikäteen olin ihan hyvillä mielin että jäipähän lisää lomaa pidettäväksi talvelle. Mihin sitä keksisi reissata seuraavaksi?

 

RSS
Facebook
Facebook
Instagram