Liuku, rentous ja luotto elementtiin – samat opit pätevät uimiseen ja hiihtoon

Kun vihdoin saimme talven isolle kirkolle pari viikkoa sitten, pääsin minäkin korkkaamaan hiihtokauden – vain saadakseni huomata, että tuskailut ovat aivan samanlaisia kuin uima-altaassa.

Minulla on outo ja hieman ristiriitainen suhde hiihtoon: hiihtoinnostukseni ja hiihto-osaamiseni ovat räikeässä epäsuhdassa. Rakastan ideaa hiihdosta, mutta olen siinä aivan auttamattoman huono.

Jos aiempina vuosina olen miettinyt sitä, onko hiihtämisestä ylipäänsä mahdollista oppia nauttimaan, tänä vuonna on jo ollut vähän helpompaa. Olen saanut nyt onneksi hiihtää ilman hirveitä jalkapohja- ja penikkakipuja (oma hypoteesini kivuttomuudelle on se, että puolisentoista vuotta sitten fyssarin avustuksella fiksattu varpaiden aktivoitumattomuus on auttanut tähänkin). Mutta eipä se aina ole juhlaa siltikään ollut.

Tajusin yksi päivä hiihdon kanssa tuskaillessani, että olen tuntenut nämä samat turhautumisen tunteet hiljattain jossain toisessakin elementissä. Hiihdon vapaan tyylin tekniikan opettelu on nimittäin pohjimmiltaan aivan samanlaista kuin vapaauinnin treenaaminen: elementti on itselle vieras ja hieman epämieluisa, ja mitä enemmän jäkittää ja yrittää, sitä raskaammaksi eteneminen käy. Molemmissa haetaan loppujen lopuksi ihan samaa asiaa: liukua, rentoutta ja luottoa elementtiin. Ja kun edellä mainittuja ei ole, vauhti on minimaalista ja syke maksimissa.

Ja samalla tavalla kuin altaassa, ladulla kyllä huomaa, kun tekniikka hetkeksi loksahtaa kohdalleen: jos liuku löytyy, vauhti tuplaantuu ja etenemiseen vaadittu efortti puolittuu. Molemmissa lajeissa onnistumisen elämykset ovat tosin vielä kovin lyhytaikaisia, mutta olen toiveikas. Jos talven ensimmäinen lenkki hiihdettiin reilusti vauhtikestävyyssykkeillä, nyt olen toisinaan jo onnistunut pitämään keskisykkeet aerobisen kynnyksen alapuolella.

Yritän myös olla itselleni armollinen ja muistaa, että olen hiihtänyt viimeisen neljännesvuosisadan aikana oikeasti vain ehkä maksimissaan parikymmentä kertaa, eli ei ihme jos tekniikka ei vielä ole kilpahiihtäjätasolla. Nyt kun altaaseen ei välttämättä isolla kirkolla pääse vielä kuukausiin, voin vain toivoa, että lumet pysyisivät edes vielä vähän aikaa. Elämä olisi ihan liian helppoa, jos ei olisi ainakin yhtä tekniikkaorientoitunutta lajia, joka ei tule itselle luonnostaan ja jonka parissa voi tuskailla päivästä toiseen onnistumisen elämyksiä jahdaten.

// Hiihtoa ja paljon muuta Instagramissa: @lottapumpui //

Previous

Vuoden kirjat 2020

Next

Miten oppia piirtämään (ja pääsemään yli kuvaamataitotraumoista)

1 Comment

  1. Taru

    Vapaan tyylin hiihto ON vaikeeta! Kävin pari vuotta sitten hiihtokoulussa, missä harjoteltiin eri vapaan tyylejä, eikä niistä mikään sujunut… Sen jälkeen kävin jäällä (eli ihan tasaisella) kokeilemassa ja vähän alle tunnin aikana etenin valehtelematta korkeintaan pari kilometriä. Se oli niin raskasta, että homma (syke) lähti saman tien lapasesta ja jouduin muutaman kymmenen metrin välein pysähtymään 😀 Ei mitään toivoa, että voisin lähtee tonne pururadalle ylös alas hiihtelemään.

    En väitä, että perinteinen on sitä aiemmin tekemättömälle paljon helpompaa, mutta on siinä ainakin se ero, että perinteistä voi aina ns. kävellä/laahustaa eteenpäin, jolloin syke ei täysin karkaa, ja tasaisella voi edes välillä kuvitella hiihtävänsä oikeesti 😀

Vastaa käyttäjälle Taru Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén