Ostin muutama viikko sitten elämäni ensimmäiset perinteisen hiihtotyylin sukset. Se tarkoitti nollasta aloittamista ja uuden taidon opettelemista, jälleen kerran.

Innostuin hiihtämisestä pari vuotta sitten, varmaan jonkinlaisen ennenaikaisen keski-iän kriisin kynnyksellä. Olen yrittänyt parhaani mukaan ja sinnikkäästi opetella vapaata hiihtotyyliä, pohtinut voiko hiihtämisestä ylipäänsä oppia nauttimaan ja todennut että hiihtäminen ja uiminen ovat kaksi itselleni vaikeinta asiaa oppia. (Jos ette ole seuranneet minua somessa tai lukeneet blogiani aiemmin, niin taustaksi kerrottakoon että olen liikunnallisesti vähälahjainen, aikuisiällä urheilun ilot löytänyt paatunut humanisti, jolle venäjän kielioppi tai narratologinen kirjallisuudenteoria ovat helppoja omaksua mutta joka ei vain kykene yksinkertaisesti ymmärtämään miten vapaauinnin potkussa voi muka olla koukistamatta polvista tai kuinka tuoda kädet tarpeeksi lähelle kylkiä tasatyönnössä.)

Täksi talveksi ajattelin vaihtaa perinteiseen. Omaa pertsatyyliäni voisi kauniisti kuvailla rauhalliseksi retkihiihdoksi tai realistisemmin sukset jalassa kävelyksi, joten toiveissa on löytää sulavuutta, taloudellisuutta ja tehokkuutta tekemiseen.

Onneksi ei ole tarvinnut aloittaa yksin. Olen käynyt nyt pari kertaa hiihtämässä Heidin kanssa, jolla on kilpahiihtotaustaa ja pitkä PT-kokemus, ja saanut kuulumistenvaihdon lomassa erinomaisia tekniikkavinkkejä. (Jos muuten hiihdon tai aika monen muun jutun opettelu kiinnostaa, tsekkaapa Heidin palvelut täältä.) Vaikka perinteinen onkin tavallaan se “helpompi” hiihtotyyli (jossa sentään pääsee eteenpäin ilman varsinaista osaamistakin), on tullut todettua että on se silti ihan älyttömän vaikeaa!

Oittaan laduilla hikoillessani mieleen tuli aiemmin syksyllä lukemani toimittaja Tom Vanderbiltin erinomainen kirja Beginners: The Joy and Transformative Power of Lifelong Learning, jossa Vanderbilt kertoo uuden oppimisen fysiologiasta ja psykologiasta omien oppimiskokemustensa kautta. Hän opetteli muutaman vuoden sisällä muun muassa surffaamaan, uimaan pitkiä matkoja, jongleeraamaan, laulamaan ja piirtämään.

Uuden oppiminen on minusta parasta, mutta siihen liittyy myös paljon ristiriitaisia tuntemuksia. Kuten Vanderbilt kirjassaan huomauttaa, aloittelijuus on harvoja hetkiä aikuisen ihmisen elämässä, jolloin kukaan ei vielä odota etevyyttä ja mestarillista hallintaa. Toisaalta taas nykypäivän erinomaisuuteen keskittyminen ja sosiaalisen median performatiivisuus saavat herkästi ajattelemaan, että kaikessa pitäisi olla jotenkin poikkeuksellisen hyvä, koska kaikki muutkin ovat. Semi-ok ei riitä, vaan taviksenkin pitää olla paras.

We live in an age of high performance, in which everyone is supposed to be constantly maximizing their potential, living their “best life”. Social media has made everything from marriage proposals to this morning’s breakfast into exquisitely choreographed, unsubtly competitive rituals. The ethos of work – “the long arm of the job”, as one scholar put it – pervades our leisure, to the extent that we even have any.

TOm Vanderbilt: Beginners

Tämän ristiriidan kanssa olen itsekin painiskellut tämän hiihtokauden alussa. Älyllisellä tasolla tiedän varsin hyvin, että jos olen hiihtänyt perinteistä tasan seitsemän kertaa viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana, joista kolme kertaa viimeisen viikon sisällä, en voi olettaakaan olevani teknisesti taitava. On mahdotonta, että oma hiihto näyttäisi samalta kuin ammattilaisten meno telkkarissa. Samalla kuitenkin ärsyttää olla huono, kun ne kuuluisat “kaikki muut” hiihtävät teknisesti sulavasti hirveää vauhtia vähintään 50 kilometriä kerraallaan. (Tai näin ainakin ajattelen, harvoin näen muiden hiihtosuorituksista muita todisteita kuin kauniita selfieitä.)

Aloittelijana olo on sekä hauskinta että turhauttavinta mitä tiedän. Toisaalta on mahtavaa kun ei vielä tajua mistään mitään, koska oppimiskäyrä on väkisinkin aika jyrkkä. Toisaalta taas turhauttaa, koska ei vielä tajua mistään mitään. On paljon hetkiä, jolloin on vain pakko todeta, että on aivan hukassa oman ruumiinsa ja välineidensä kanssa.

Itselleni suurin haaste urheilussa on yliajattelu ja omaan tekemiseen keskittyminen (kuten varmaan tästä blogikirjoituksestakin voitte päätellä). Vanderbilt puhuu kirjassaan paljon siitä, kuinka aloittelija miettii ja tarkastelee liikaa itseään, jolloin fokus on itse tekijässä käsillä olevan tehtävän sijaan. Itse tiedän lähes lajissa kuin lajissa ajattelevani tekemistäni liikaa metatasolla; en ajattele hiihtäessäni kunnollista potkua, uidessa kehon luonnollista kiertoliikettä tai painonnostotreeneissä vedon oikeaa suuntaa, vaan pohdin miksi kehoni ei kykene tällaisiin yksinkertaisiin suoritteisiin. Ja kuten saatatte arvata, se ei edesauta suoriutumista yhtään.

…we do worse at an activity when we focus on ourselves, instead of some “external” target. This idea shows up in almost every sport there is. … focus on the self can prompt “micro-choking”, getting in the way of automatic movement- which is what we’re talking about when we’re talking about skilled behaviour.

Liiallisen ajattelemisen sijaan on siis vain tehtävä. Ilmeisesti hiihtämäänkin oppii vain hiihtämällä sen sijaan että vain ajattelisi hiihtämistä. On yrittävä pysyä pois oman itsensä tieltä ja hyväksyttävä se tosiasia, että välillä kaatuu spontaanisti naamalleen, välillä katoaa ajatus ihan täysin ja välillä, onneksi, toivottavasti, tulee niitä hetkiä kun saa hetkeksi kiinni siitä, millaista tekemisen pitäisi oikeasti olla. Kuten Vanderbildt lohdullisesti toteaa:

We need to remember that poor performance does not mean poor learning.

// Hiihtoa, nillitystä ja kirjoja Instagramissa: @lottapupui //