Parit jotka treenaavat yhdessä pysyvät yhdessä?

Olen varmaankin vanhemmiten muuttunut sentimentaaliseksi, kun tiedostan erilaisten vuosipäivien olemassaolon. En edelleenkään ymmärrä ihmisiä jotka siirappisesti juhlivat erilaisia vuosi- tai pahimmassa tapauksessa puolivuosi- tai kuukausipäiviään, mutta omassa elämässäni merkkipäivän muistaminen lasketaan jo lällyilykategoriaan.

Tapasin mieheni ensimmäistä kertaa viisi vuotta sitten, ja siitä lähtien on ollut vain jotenkin selvää että jatketaan samaan suuntaan. Uskon, että samanlaisella suhtautumisella urheiluun ja liikkumiseen on ollut iso merkitys siinä, kuinka toimivaa arki on.

Suhteemme sai alkunsa painonnostokengistä (tai ainakin niiden varjolla tapahtuneesta ensikontaktista), joten urheilu on ollut suhteessamme mukana alusta alkaen. Toiset treffit sovittiin Malminkartanon jätemäelle. Suosittelen muuten heti deittailun alkuvaiheessa tekemään jotain kilpailullista, sillä silloin ihminen paljastaa tahtomattaankin oikean luonteensa ja kuinka suhtautuu voittamiseen ja häviämiseen (meillä tosin on edelleen eri näkemys siitä, kumpi meistä oli kokonaistuloksissa voittaja, sillä toinen voitti sprintit ja toinen pidemmät vedot).

Päiväretkellä Porkkalanniemessä. Lippis saatu Helly Hansenilta, reppu Haglöfsiltä.

Olemme vuosien varrella tehneet yhdessä jos sun vaikka mitä: on juostu, uitu, pyöräilty, käyty salilla. Surffattu Sri Lankalla, haikattu viidakossa, hiihdetty hirveällä pakkasella. Tai vain käyty lähimetsässä kävelyllä. Yhdessä treenaaminen on erinomaista yhteistä laatuaikaa ilman että pitäisi erikseen käyttää suureellista eforttia yhdessä tekemiseen.

Hyvä esimerkki yhteisestä ajasta on jo rutiiniksi muodostunut tapa venytellä yhdessä lähes päivittäin. Pieni ryhmäpaine ja keskinäinen vittuilu on auttanut siihen, että kaksi kehonhuollon suhteen äärimmäisen laiskaa ihmistä jaksaa venytellä joka päivä vartin verran. Ei tosin kannata kuvitella että kyseessä olisi mikään seesteinen pariskuntajoogahetki, vaan kyseessä on netin yli tehtävän ohjelman seuraaminen, päivän kuulumisten vaihto ja hyväntahtoinen toisen huonolle liikkuvuudelle irvailu.

Vaikka teemmekin paljon asioita yhdessä, teemme paljon myös erikseen. En usko mihinkään symbioottiseen parisuhteeseen jossa hiljalleen muodostutaan yhdeksi ihmiseksi, vaan molempien pitää pystyä menemään ja tulemaan omien hotsitustensa mukaan. Tämä pätee myös harrastuksiin. Minä luuhaan salilla ja häippäisen vaikka viikoksi itsekseni Sveitsiin juoksemaan, mies taas käy nujuamassa painisalilla. Tosin omistakin harrastuksista vuotaa jotakin suhteeseen: minä jauhan jauhamasta päästyäni omien treenien kulusta, ja mies taas spontaanisti alkaa harjoitella ranne- ja nilkkalukkoja pahaa-aavistamattomalla avopuolisollaan.

Näin auki kirjoitettuna kuulostaa vähän siltä että olemme joku sietämätön sporttipariskunta, mutta en oikein miellä että meidän arkemme olisi mitenkään erityisen liikkuvaista sorttia. Se on vain meidän arkeamme, ja siihen kuuluu hirveästi muutakin. Tälle päivälle ei ole vielä urheilua suunniteltu, vaan ainoa tiedossa oleva ohjelmanumero on jakaa kakkupala, jonka jossakin sentimentaalisuuden puuskassa ostin. Mutta vain yhden palan, kaksi olisi tuntunut jo liioittelulta ja lällyilyltä.

RSS
Facebook
Facebook
Instagram

Previous

Kympin tytöt kuntosalilla – neljä vuotta myöhemmin

Next

Miten päästä yli vesipelosta?

3 Comments

  1. Anne

    Nyt alkoi kiinnostaa, miten suhteenne oikein alkoi painonnostokengistä? 😀

    Ja loistava idea muuten nuo yhteisvenyttelysessiot!

    Kaikin puolin parisuhteenne kuulostaa erittäin toimivalta ja mukavalta 🙂

    • Lotta

      Kyselin blogissa ihmisiltä mielipiteitä painonnostokengistä, kun olin hankkimassa uusia. Mies sitten laittoi viestiä, koska hänellä oli (tästäkin) vahva mielipide. Jotenkin sitten päädyttiin nostokenkien jälkeen puhumaan muustakin, ja joku pari viikkoa viestiteltyämme käytiin treffeillä ja nyt sit ollaan tässä 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén