Onko somessa pakko olla positiivinen?

En ole koskaan ymmärtänyt sitä pakkomiellettä lähentelevää vimmaa, millä sosiaalisessa mediassa pakotetaan onnellisuutta.

Onnellisuutta, hyviä fiiliksiä, positiivisuutta.

Nyt luojan kiitos on alettu puhumaan siitä, että pakko-onnellisuus on sairas vaatimus ja seesteisen onnelliselta vaikuttava elämä somessa voi olla pelkkä kulissi. (Tosin vaikea nähdä että kumpikaan näistä asioista olisi kenellekään mikään yllätys, mutta kaiketi sitten on…)

Olen miettinyt, että onkohan tämä ikäkysymys. Että onko omalle ikäluokalleni sallittu laajempi spektri tunteita kuin minua 10-20 vuotta nuoremmille.

Tätä voisi kuvata hämmennyksellä, jota koin kun katsoin noin 20-vuotiaan tytön somettamista. Hän oli samalla bussipysäkillä kanssani, ja otti instastoryyn tai snäppiin videota itsestään. Näin kolme-neljä yritystä kertoa pirteästi, leveä hymy naamalla juuri tästä hetkestä, ennen kuin tyttö oli videoonsa tyytyväinen. Joka kerta kun video päättyi, hymy kirjaimellisesti valahti pois tytön kasvoilta. Mietin, että miksi ihmeessä hymyillä alunperinkään? Miksi hän ei voinut näyttää hetkeä sellaisena kuin se oli?

Toisaalta muistan jo kouluajoilta ihmisiä, joille oli jotenkin hirveän vaikea asia se, jos joku oli pahalla päällä tai joltain meni hermot. Sitä suorastaan paheksuttiin. Kyseessä voi olla se, että “negatiivisten” tunteiden salliminen on joillekin henkilökohtaisesti vaikeampaa, koska se ahdistaa itseä. (Kyseessä on mielestäni sama ilmiö kuin se, että jotkut ihmiset pitävät muita raskaina valittajina, vain siksi, että he itse määrittelevät toisen normaalin jutustelun valittamiseksi!)

Nykyään tuntuu siltä, että tämä vaikeus hyväksyä negatiivisia tunteita on levinnyt varsinkin somen myötä yhteiskuntaan ylipäätään.

Jo silloin kun aloin itse bloggaamaan ihmettelin kovasti sitä, miten paljon kaikki puhuivat pelkästään positiivisista asioista ja korostivat positiivista asennetta ja fiilistä. Itse en halunnut, vaikka oikeastaan en ole ollenkaan negatiivinen ihminen, vaikka mielelläni sellaisena itseäni mainostankin. (Ja itse tajusin vasta tosi isojen surujen kautta, miten positiivinen tyyppi olenkaan. En oikeastaan edes ymmärtänyt, että olen positiivinen, kun en ollut mikään superpirteä tsemppilauseiden postaaja.)

Ymmärrykseni ei riittänyt myöskään siihen, että ihmiset kertoivat blogiensa olevan hyvän mielen paikkoja, ja että he halusivat keskittyä positiiviseen ikävissä asioissa vellomisen sijaan. Ikäänkuin hyvään elämään ja hyvään keskittymiseen kuuluisi se, että mitään negatiivista ei enää ole olemassakaan.

En tiedä liittyykö hyvin monia bloggaajia koetelleet uupumiset ja masennukset tähän vaatimukseen positiivisuudesta. Toki sekä masennuksen että uupumisen takana on hurjasti syitä, eikä missään tapauksessa voi väittää, että jokin tietty ajattelutapa suistaisi nuoria naisia masennukseen.

Kuvassa kopuloivat kyyhkyset. Se nyt on hyvänmielen sisältöä jos joku.

Mutta ehkä asiat liittyvät jollain tavoin toisiinsa. Jos uskoo, että ei saa kokea joitain tunteita tai näyttää joitain puolia itsestään tai elämästään, se voi käydä raskaaksi.

Suremisessa tunnetaan sellainen käsite kuin äänioikeudeton suru. Se tarkoittaa surua, jota ei voi surra julkisesti. Kokemuksesta tiedän, että se on hirveän, hirveän raskasta. Jos ihminen kokee, että hän ei voi näyttää tai jopa kokea negatiivisia tunteitaan, kuten suruaan hänelle tärkeässä elämänpiirissä, siitä voi tulla samanlainen kokemus kuin äänioikeudettomasta surusta.

Vaikea nähdä miten se olisi kenellekään hyväksi.

RSS
Facebook
Facebook
Instagram

Previous

Mitä hyötyä on tauottomasta positiivisuudesta?

Next

Tilannekatsaus 2: juoksua, juoksua ja paljon muuta

1 Comment

  1. Liina

    Mä en oikein tiedä, mitä ajatella siitä Kolun jutusta. Ainakin nyt ehkä, että ammattibloggaus on pahimmillaan kauheaa.

    Mutta ajattelin kyllä myös esim. selviytymistarinoita ja sitä, miksi jälkikäteen on paljon helpompi kertoa, mitä tapahtui. En mä ainakaan ikinä ole oikeasti pahassa tilanteessa pystynyt kunnolla näkemään kokonaiskuvaa, joten meneillään olevasta on ollut vaikea puhua. Jälkikäteen näkee selvemmin.

    Ja oikeasti koin piristysyrityksetkin vähän vähättelevinä silloin kun yritin puhua. Oli turvallisempaa pitää turpa kiinni, jos ei halunnut kuulla, että ei oikeesti varmaan ole masentunut vaan väsynyt vain, kohta on loma, sitten taas hip hei elämä muuttuu. Etenkin kun mua aina pelotti, että en ole masentunut vaan huomiohakuinen.

Vastaa

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén