Olin flunssassa niin kuin varmaankin jo tiedät. Kyllä, olen siinä iässä että minusta on kiehtovaa puhua sairauksistani.

Nyt kun olen tässä iässä, ymmärrän, miksi vanhat ihmiset puhuvat sairasteluistaan koko ajan.

Koska se on ainoa asia mitä tapahtuu!!!

Tai itselleni ei ainakaan tapahtunut yhtään mitään muuta. Makasin viikon sohvalla katsomassa Netflixiä. Yöt makasin sängyssä ihmettelemässä miksi en nukahda, ennen kuin luin nenäsumutepullosta että sivuvaikutuksiin kuuluu unettomuus. Plus huimaus ja pelkotilat. (Jos haluat tripille laita yv, multa jäi loput käyttämättä.)

Ulkona oli lunta. Katsoin sitä parvekkeelta. Olenhan luontoihminen.

Tällainen sairastaminen herättää muutamia ajatuksia.

Ensinnäkin: pahenevatko flunssat iän myötä, samalla tavalla kuin krapulat? Tosiaan tuntuu siltä! Vai onko kyse siitä, että nuorena meni sairaanakin töihin kun ei mitään saikkuja ollut? Tai siitä, että kun lapset olivat pieniä ei voinut maata sängyssä, oli miten kipeä tahansa? Vai siitä, että olen nykyään nössykkä, joka ei kestä mitään epämukavuutta?

Kerran raahauduin ulos syömään. Tämä on Bangkok 9:n pad thai. Kelpo, mutta on sitä parempiakin syöty.

Toiseksi: kuinka paljon olisi syytä hävetä sitä että ITKEE huonoa oloaan flunssassa kun joillain on esim. syöpä?

Kolmanneksi: miksi treenimotivaatio on kaikkein suurin silloin kun niistää enää 3 kertaa tunnissa ja on ollut ainakin 12 tuntia suunnilleen terveehkö? En halua enää maata sohvalla! En halua!

P.S. Kaikki tässä edellisessä sairauspostauksessa valittamani vaivat katosivat sinä aikana kun otin ehkä 50 askelta päivässä ja elin pizzalla ja jäätelöllä. Mun kroppa on temppeli ja kohtelen sitä asiaankuuluvalla tavalla.

RSS
Facebook
Facebook
Instagram