Onko aina pakko jaksaa ajatella eli sananen juhannusepäonnistujista ja poikkeusfantastisesta superspesiaaliajasta

Asioita tapahtuu, kun niitä laittaa tapahtumaan. Mutta mitä jos ei aina jaksa edes ajatella sitä mitä kaikkea voisi laittaa liikkeelle?

Oma juhannukseni meni ristiriitaisissa tunnelmissa. Toisaalta oli ihan mukavaa olla kotosalla miehen kanssa ilman sen suurempia suorituspaineita: piipahdin torikahveilla keskustassa ja terassilla Kalliossa, kävin uimassa, pyöräilemässä ja eväsretkellä, katsoin monta elokuvaa ja söin paljon.

Samalla kuitenkin tunsin olevani jonkinlainen juhannusepäonnistuja, kun minulla ei ollut mitään poikkeuksellisen mahtavaa tekemistä tai fantsuja suunnitelmia. Onko viettänyt juhannusta ollenkaan, jos ei ole ollut GT kädessä laiturinnokassa katsomassa kokkoa, megaluokan silliksillä jonkun hulppeassa kesäkodissa tai HC-luokan melontavaelluksella Lapissa?

Suoraan sanottuna olin koko juhannuksen hieman surullinen siitä, että koin jääneeni osattomaksi kaikesta hienoudesta ja hauskuudesta. Osaltaan suunnitelmattomuus oli sikäli orgaanista, että kaveripiirissä tai sukulaisilla ei ole mökkejä, veneitä ja kesäkoteja, ja pyöräilymatkaa kauempana olevien kohteiden saavuttaminen muuttui hankalaksi auton päädyttyä romuttamolle alkuviikosta. Mutta se toinen puoli tekemättömyydessä oli se, että en yksinkertaisesti ollut jaksanut ajatella juhannusta ja tehdä hienoja suunnitelmia.

Uskon (tai ainakin toivon!) että en ole ainoa, joka välillä kokee vain lamaannusta, kun pitäisi tehdä suunnitelmia juhlapäiville ja lomille. Vapaapäiviin on ladattu paljon odotuksia ja tunne siitä, että pitäisi koko ajan olla tekemässä jotakin fantsua. Se ahdistaa, ja ahdistus taas lisää suorituspaineita entisestään, mikä taas ruokkii lamaannusta kun pitäisi tehdä päätöksiä. Itse jään helposti jumiin siihen tilaan, jossa en jaksa ajatella muuta kuin sitä että pitäisi jaksaa ajatella ja suunnitella, jonka seurauksena en tosiaankaan jaksa ajatella enää asiaa ollenkaan. Ehkä tämä teistä kuulostaa täysin absurdilta ja vain saamattoman laiskurin kootuilta selityksiltä, mutta en osaa kuvailla tuota oloa muullakaan tavalla.

Ei ole kyse siitä, etteikö olisi ideoita. Erilaisia vaihtoehtoja on välillä liikaakin, ja samaan aikaan on vaikea sanoa huvittaako edes tehdä yhtään mitään muuta kuin hengailla kotona. Välillä sitä silti toivoisi, että olisi jokin ulkoinen taho (kaveriporukka, suku, perinteet) joka poistaisi vaihtoehdot. Saanko ulkoistaa ajattelun jollekulle?

Lopulta parasta lääkettä juhannusepäonnistujan tuntemuksiin oli kuitenkin lopettaa ajattelemisen ajattelu, lähteä liikkeelle ja huomata, että vaikkei olisikaan viettämässä poikkeusfantastista superspesiaaliaikaa, voi silti olla oikein kivaa. Keskustassa oli paljon ihmisiä, oli hauska käydä Kalliossa terdekaljalla pitkästä aikaa, ja Munkkiniemen rantaan oli aattoiltana kerääntynyt paljon porukkaa lillimään linnunmaidonlämpöisessä merivedessä. Ihan kelpo puuhia nekin.

Lue myös:
Entä jos ei olekaan omaa juttua?

// Tekemistä ja tekemättömyyttä Instagramissa: @lottapumpui //

Previous

Riippumattoretkeily: tämän olen oppinut

Next

Pyöräretkiä pääkaupunkiseudulla: Tuusulanjärven ympäri

2 Comments

  1. Nurkka_aurinko

    Amen!! Mekin on öllötelty kotona miehen ja teinin kanssa. Aluksi ärsytti ja niin kuin sanoit, oli jopa surullinen olo että miksei meillä oo mitään übermahtavaa spektaakkelia tiedossa ja kotonakin on vähän sotkuista. Onneksi tajusin madaltaa rimaa, tai oikeastaan heittää sen pois. On just hyvä öllöttää ja syödä vaikka pyjamassa jos siltä tuntuu.

    • Lotta

      Rimaa kannattaa aina välillä kyllä madaltaa. Ja some kyllä vahvistaa aina sitä tunnetta että kaikilla on jotain tosi spektaakkelimaista meneillään…

Vastaa käyttäjälle Lotta Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén