Omenoista ja appelsiineista

Eli miksi itsensä vertaaminen muihin on ärsyttävä ja hyödytön refleksi sekä kuinka voisimme tehdä maailmasta vähän paremman paikan.

Puolituttu postaa kuvan sporttikellostaan Instagramiin treenin päätteeksi. Mieli ampaisee heti omiin vastaaviin suorituksiin ja alkaa vertailla aikoja ja matkoja. Joku on saanut uuden, fabulöösin työpaikan ja oma duuni alkaa tuntua ihan mälsältä. Kolmannella tuntuu olevan kaikki justiinsa reilassa, siinä missä oma elämä on alituista kiikkerää tasapainoa eri juttujen välillä. Itsensä vertaaminen muihin on, ainakin itselläni, usein melkein automaattinen reaktio. Ja varsin hyödytön sellainen.

Mielenkiintoista vertailussa (ja siihen usein liittyvässä kateudessa) on se, että vertailu tapahtuu aina saman viitekehyksen sisällä oleviin ihmisiin. On ihan turha vertailla omia urheilutuloksiaan tai muita saavutuksiaan maailman huippuihin, mutta on houkuttavaa peilata omaa elämistään ja olemistaan samanlaisen elämänpiirin ihmisiin. Joskus toki toisiin vertailu voi antaa tarvittavaa lisäboostia: ehkä samanlainen vauhti, ura tai muu asia X voisi olla minullekin joskus mahdollinen, kun kerta tuollekin tavan tallukalle.

Mutta usein vertailu on täysin turhanpäiväistä. Harvoin, jos koskaan, on kenenkään tilanne yksi yhteen oman keissin kanssa. Kuten sanovat, omenoita ja appelsiineja ei kannata vertailla keskenään. Lisäksi vertailu tapahtuu aina yhtä elämän osa-aluetta  ja usein hyvin kapean vinkkelin some-julkaisua vasten. Kuka tietää, mitä tuon urheilusuorituksen taustalla on? Ehkä uudesta upeasta duunistaan kertovan muussa elämässä ei olekaan kaikki niin perhanan fabulöösiä kuin etäältä voisi olettaa? Ehkä tuo joka näyttää siltä että hänellä on mainetta, mammonaa ja onnistumisia sylikaupalla tunteekin samanlaista eksistentiaalista ahdistusta iltaisin kuin minäkin mutta ei vain näytä sitä ulospäin?

Olen yrittänyt suitsia omaa vertailurefleksiäni, siinä kummoisemmin onnistumatta. Yritän kuitenkin hillitä vertailusta seuraavaa johtopäätöstä, että muut onnistuvat tekemisissään ja elämissään niin vaivattomasti ja helposti kerta toisensa jälkeen. Voin silti myöntää että tunnen usein kateutta muita kohtaan: upeat urheilutulokset, kiinnostava ura, hirveät massit tai valtava some-feimi ovat asioita joita usein peilaan omaan, vaatimattomampaan tilanteeseeni. Yritän kuitenkin rajoittaa kateuden asiaan, en kahdehtia koko ihmistä, koska hänestä en todennäköisesti tiedä yhtään mitään. Ja kokeilen löytää itsestäni niitä piirteitä tai taitoja jotka ehkä jossakussa muussa herättävät outoja tuntemuksia, koska uskon että tämä vertailun ketju kulkee jokikisestä ihmisestä seuraavaan ja taas takaisin, yhdessä valtavassa ihmisten pohjimmaisen epävarmuuden ja vertaisarvioinnin luupissa. Koska kukaan ei oikeasti voi saada kaikkea. Ja mielestäni ne, kenellä on rahkeita leuhottaa niin urheilusuorituksistaan, urasaavutuksistaan kuin kaikesta muusta menestyksestään, saisivat pysyä poissa sosiaalisesta mediasta ylipäänsä.

Sen jälkeen, kun muutama viikko sitten juttelin Ylen toimittajan kanssa työuupumuksesta ja siitä kuinka omakin some-presenssini saattaa antaa vaikutelman että aina kaikki sujuu, kun on treenejä ja lomamatkoja ja paljon kivaa, jäin miettimään miten asioita kannattaisi korjata. Ehkäpä kontekstin kuvaileminen auttaa tekemään kokonaiskuvasta, no, kokonaisemman.

Tätä samaa toivoisin muilta. Että joku joskus sanoisi että tällä yhdellä osa-alueella pyyhkii ehkä mukavasti mutta voi pojat, tietäisittepä kuinka retuperällä ihmissuhteet, treenaaminen, duunihommat tai ne kaikki muut jutut välillä ovatkaan. Että joskus sen pirtsakan motivaatiolauseiden täyttämän maailman keskeltä huikattaisiin että tiedostattehan, että täällä on pyykit ovat pesemättä, mies ja lapset käärmeissään, inboxissa kolme tuhatta lukematonta mailia ja ylipäänsä välillä tuntuu siltä että ei tiedä yhtään minne on menossa vai onko menossa minnekään. Se olisi minusta mukavaa.

RSS
Facebook
Facebook
Instagram

Previous

Tilannekatsaus 1: Kohti ihan oikeaa juoksijuutta

Next

ASMR – Mitä nyt taas?

1 Comment

  1. Arvaa montako kertaa olen miettinyt, että voi kun olisin isona noin kova treenaamaan ja menestynyt duunissa kuin Lotta (tietääkseni meillä ei edes ole kovin paljon ikäeroa). 😄

    Olet ihan oikeassa, että vertailu on turhaa, ja toisaalta elämää kiillotellaan usein turhan paljon somessa. Mun omakin insta on täynnä kivoja lenkkikuvia, mutta todellisuudessa mun arkeen mahtuu enemmän liian kiireisiä työpäiviä, Netflixiä, liian lyhyitä yöunia ja epäterveellistä ruokaa kun aurinkoisia peltomaisemia.

    Kiitos tästä postauksesta, laittoi kyllä ajattelemaan!

Vastaa

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén