En kadehdi urheilijoita. Paitsi että saa tehdä työtään jatkuvasti uusia ennätyksiä ja mitaleita janoavan yleisön edessä, joutuu myös koko ajan kritisoiduksi ulkonäköasioissa. Ja jos jotain olemme oppineet, ulkonäköasioissa ei voi voittaa. Milloin on liian laiha, milloin liian lihaksikas tai muuten vain väärä omaan lajiinsa.

Luin tänään aamulla Helsingin Sanomista, kuinka skotlantilainen juoksija Eilish McColgan joutui Instagramissa arvosteluryöpyn kohteeksi Asicsin tilillä julkaistun kuvan takia. Hän kun oli kommentoijien mielestä liian laiha. McColgan vastasi kommentoijille, huomautti olleensa aina luontaisesti laiha ja nosti esiin nuorten naisten kokemat ulkonäköpaineet, jotka ovat sangen kovia ilman somen huutelijoiden panostakin: “It’s no surprise that young girls feel the need to get boob jobs, big plastic arses and contour themselves down to their kneecaps to fit what’s deemed the ‘ideal’ body. If you’re healthy and happy then don’t worry about anyone else’s opinion! It’s YOUR fabulous body.”

Erään tutkimuksen mukaan jopa joka viidennellä olympialaisissa kilpailleella naisella  on tai on ollut syömishäiriö. Osaltaan se varmasti liittyy urheilun vaatimuksiin, mutta ulkonköpaineilla on taatusti vaikutusta asiaan. Ja oli urheilija tai ei, ulkonäön kommentointi on aina kyseenalaista, sillä koskaan ei voi tietää, mitä sen taustalla on. Hiljattain anoreksiakaapista ulos tullut juoksija Amelia Boone kirjoitti alkuviikosta blogissaan kehonkuvasta ja siitä, miltä tuntuu kun syömishäiriöistä parantuvana tuntemattomat tulevat ihailemaan laihuuttasi ja kysymään hoikkuuden salaisuutta, joka tässä tapauksessa oli vuosikausia jatkunut epäterve suhde syömiseen.

Laihuus ei tietenkään ole ainoa kriteeri, jota vasten naisurheilijoiden ulkomuotoa arvostellaan. Jos laihuus ei kelpaa, niin ei näemmä kelpaa myöskään olla lyhyt ja lihaksikas. Sofia ruoti eilen Instagramissaan Ilta-Sanomien lukijoiden absurdeja kommentteja telinevoimistelun megatähti Simone Bilesin kehosta. Liian lihaksikas telinevoimistelijaksi! Ei sovi tuommoinen! Rupeaisi vaikka fitnekseen. (Puhumattakaan siitä että Bilesin kreisit temput olivat monelle pettymys, olivat niin vaatimatonta horjumista. Jeesus.)

Kehopuhe on paitsi haitallista myös hirmuisen vaikeaa, vaikka joskus ehkä tarkoitusperät olisivat hyvät (mitä ne harvoin toki ovat). Vai mitä olette mieltä tavasta, jolla Rolling Stone -lehti yritti nostaa esiin kehoasiat ja thin/white privilegen Serena Williamsia käsitelleessä artikkelissaan muutama vuosi sitten?

Mutta entä miehet? Miesurheilijoiden kehoista käydään harvoin samanlaista arvottavaa ja arvostelevaa keskustelua. Miesurheilijoita koskevia bodyshaming-esimerkkejä oli paljon vaikeampi löytää.

Miesten kohdalla bodyshaming tuntuu keskittyvän pitkälti rasvaprosentin tarkkailuun. Riossa etiopialaisen miesuimarin hitusen korkeampi rasvaprosentti innoitti ihmiset kutsumaan tätä valaaksi olympia-altaassa. Tosin miesten kohdalla puhe tuntuu nopeasti siirtyvän suorituskykyyn ulkonäön kommentoinnista. Kun baseballpelaaja esiintyi alasti ESPN:n kansikuvassa tai jefutähti Tom Brady oli iskävartaloineen paidatta rannalla, irvailusta loikattiin nopeasti keskustelemaan siitä, mikä on ulkonäön ja suorituskyvyn suhde.

Urheilu on toki julkinen, keholla tehtävä ammatti. Ja välillä tuntuu ettei siinä voi voittaa, no, vaikka voittaisikin.

 

 

 

 

Lue myös:
Urheilusta, painosta ja vähän napaläskistäkin