Jos jotain olen urheilusta ja liikunnan harrastamisesta ymmärtänyt niin nämä kaksi asiaa: oppiminen ei ole suoraviivainen prosessi ja leijuminen kostautuu aina. Ja molemmista sain tänään karvaan opetuksen uimahallissa.

Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, olen ottanut uimakoulussa valtavia edistysaskeleita. Jos vielä muutama viikko sitten uin pelkästään panikoivaa mummosammakkoa, olen uimakoulun harjoituksissa uinut kokonaisia altaanmittoja niin rintauintia kuin vapariakin. Onnistumisista voimaantuneena painuinkin tänään aamulla tekemään omia harjoituksiani metaforisia henkseleitä paukutellen.

Mutta kaikki olikin poikkeuksellisen vaikeaa. Päällä ei ollut minkäänlaista yhteyttä käsiin ja jalkoihin, ja mitä turhautuneemmaksi kävin, sitä vaikeammaksi kaikki muuttui hengittämistä myöten. Lopulta tuntui että en edes osaa vetää ilmaa keuhkoihin vaikka vain seisoin pää pinnalla altaassa tekemättä yhtään mitään. Tuntui että kaikki muut ihmiset olivat uimahallissa vain kiusallaan elostelemassa kuinka helppoa ja luontevaa uiminen on. Vauvasta vaariin kaikki kauhoivat menemään täydellisellä tekniikalla ja pilkallaan vielä tekivät sellaiset hienot käännöksetkin päädyssä.

Oman miehen ja viereisen radan triathlonistin hyvää tarkoittavat ja hyödylliset neuvot vain harmittivat. Teki mieli huutaa että tiedättekös kun en minä yksinkertaisesti osaa vaikka kuinka yritän! En minä osaa olla vedessä, hengittää, potkia tai edes liukua! Kun ainoa mitä pystyy ajattelemaan on se että minähän hukun hetkellä millä hyvänsä, yritä siinä sitten miettiä onko nilkka koukussa tai missä kulmassa käsi nousee vedestä ja onko pää kehon jatkeena vai jossain ihan muualla.

Teki mieli lopettaa koko homma, nousta altaasta, heittää uimalakki suureleisesti lattialle ja huutaa että pitäkää tunkkinne. Ja ilmoittaa uimakouluun että en tule maanantaina treeneihin kun ei tästä tule lasta eikä paskaa.

Mutta se vain on niin, että muulta kuin omalta tasoltaan ei voi ponnistaa. Jos lähtötaso on nolla, niin nollasta on lähdettävä, sapetti se kuinka paljon hyvänsä. Ei auta muu kuin harjoitella, epäonnistua ja oppia. Ja lohduttautua sillä, että kun lähtee takamatkalta muihin verrattuna, ainakin on hirveästi enemmän opittavaa ja siten myös paljon enemmän mahdollisuuksia onnistua.

Hetken aikaa vedin henkeä altaan reunalla ja mietin erilaisia dramaattisia poistumisvaihtoehtoja – kunnes sitten lähdin taas uimaan. Menin omaa haparoivaa vapariani 25 metriä. Ja toiset 25 metriä. Ja vielä monta altaanväliä siihen päälle. Lopulta nousin altaasta, ja lakin heittelyn sijasta painuin hyvillä mielin saunaan. Toisinaan sitä näemmä tarvitsee pienet sisäiset hepnadit, jotta tarvittava perspektiivi taas löytyy.

//Kuvat Arenan järjestämästä uimakoulusta, jonne osallistumisen ja varusteet olen saanut veloituksetta. 

Onnistumisia, epäonnistumisia ja kaikkea siltä väliltä Instagramissa: @lottapumpui

RSS
Facebook
Facebook
Instagram