Mitä hyötyä on tauottomasta positiivisuudesta?

Luin eilen Hesarista bloggaajakonkari Eeva Kolun haastattelun, jossa kerrotiin kuinka tämä oli päättänyt olla aidompi ja olla silottelematta liikaa elämäänsä lukijoiden miellyttämiseksi. Tämä on sinällään hieno ja jalo pyrkimys, mutta uutisasiana vähän eriskummallinen.

Minua aina hämmentää, kun saan palautetta siitä, kuinka hienoa on kun en siloittele asioita. Esimerkiksi kun kerron kuinka vaikeaa välillä esimerkiksi juokseminen, työn ja muun elämän tasapainottaminen tai vaikkapa järjissään pysyminen on. Tämä tuntuu oudolta, vähän kuin saisi tähtitarran siitä hyvästä että kertoo että taivas on sininen, kahvi hyvää ja Ed Sheeranin kappaleet sietämätöntä jollotusta.

Viime aikoina (etenkin somen ärsytyksiä listanneen postauksen jälkiporuissa) meillä Teriksissä on pohdittu paljon somen performatiivisuutta. Siis sitä, että pitää esittää, että kaikki on fantsua ja poikkeuksellisen upeaa koko ajan. Siinä on jotakin pohjattoman absurdia, että joku vaatii itseltään tai jopa muilta superpositiivista fiilistä ja tsemppilauseita koko ajan. Totta kai saa valikoida mitä kaikkia puolia elämästään näyttää, mutta tuleeko muka jollekulle oikeasti yllätyksenä se, että meidän kaikkien elämästä on aika iso osa tavallista taaplaamista, melkoinen siivu mälsää ja osa ihan hirveää paskaa? Tai miten joku voi kokea että voi suorastaan vaatia joltakulta julkisuudessa olevalta henkilöltä jatkuvaa tsemppilauseiden ilotulitusta ja leveitä hymyjä – ja laittaa vihaista palautetta että ole nyt herranjumala ihminen iloisempi kun me siitä niin tykätään?

On syytä muistaa, että on vissi ero siinä, onko positiivinen vai esittääkö positiivista. Itse olen perusluonteeltani ihan positiivinen, mutta ammennan tehokkaasti energiaa ja huumoria negistelystä, koska se on paljon elähdyttävämpää kuin jatkuva hangonkekseily. Uskon, että on parempi ihan rehellisesti ottaa kierroksia kaikesta tyhmästä ja käyttää se hyödykseen asioiden tekemiseen tai typerien asioiden esille nostamiseen kuin että vain painaisi kaikki ärsytyksensä jonnekin syvälle ja jatkaisi hymyilemistä ja affirmaatiolauseiden postaamista Instagramiin vaikka oikeasti tekisikin mieli antaa lentopallomailasta kaikille vastaantulijoille.

Ei tietenkään tarvitse olla koko ajan allapäin ja peljätä pahinta tai pissiä paraatin päälle tai ankeuttaa muiden elämää ihan vain huvin ja urheilun vuoksi. Mutta jos mennään siihen että ihmisen kokemuspiirin täysin normaalit fiilikset aiheuttavat hirvittävän epämiellyttäviä tuntemuksia – ja että näiden epämiellyttävien tuntemusten vallassa sitten kirjoitellaan muille että nyt pitäisi kuulkaatten olla vähän positiivisempi – ollaan vaarallisilla vesillä.

En tiedä oliko tällä epästrukturoidulla avautumisella nyt jokin selkeä syy tai pointti. Tuskinpa. Tämä on vain asia jota joka päivä jaksan hämmästellä. Ehkä joku tällaisestakin negistelystä pahastuu.

ps. Koen nyt velvollisuudekseni muistuttaa että syy siihen, miksi olen viime aikoina postannut sosiaaliseen mediaan niin paljon hyväntuulista sisältöä on se, että minulla on ollut aika hyvä mieli. Mutta ei hätää, kerron kyllä taas kun korpeaa.

 

Previous

Olen tosi mukava ihminen kun olen nälkäinen

Next

Onko somessa pakko olla positiivinen?

2 Comments

  1. Miia

    En tiennytkään, että lentopallossa käytetään mailaa 😀

Vastaa käyttäjälle Lotta Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén