Mikä ihmeen rogaining?

Yksi alkaneen vuoden tavoitteita on kokeilla uusia juttuja ja vähät välittää siitä onko osaamista vai ei. Ensimmäisenä lajikokeilussa rogaining.

Suunnistushommissa (kuten aika pitkälti kaikissa muissakin sporttitoimissani, jos rehellisiä ollaan) olen vahvasti soitellen sotaan -koulukuntaa. Ilmoittauduin aikoinaan Jukolan viestiin ja vasta ilmoittautumisen jälkeen muistin että minähän en osaa suunnistaa enkä ole koskaan pitänyt edes kompassia kädessä. Hyvin ehti parissa kuukaudessa opetella karttamerkkejä ja auttavaa kompassin käyttöä.

Jukolan viestistäkin on jo pari vuotta aikaa, enkä kaikista aikeista huolimatta ole käynyt iltarasteillakaan kuin ehkä kaksi kertaa sen jälkeen. Tämä ei kuitenkaan estänyt ilmoittautumasta klassiseen Loppiaisrogainingiin, joka järjestettiin tänä vuonna kätevästi Espoossa.

Mitä on rogaining?

Rogaining eli pistesuunnistus on suunnistuksen muoto, jossa valmiin radan sijaan suunnitellaan reitti itse ja kerätään matkalta pisteitä eriarvoisilta rasteilta.

Rogaaminen tapahtuu yleensä pareittain tai joukkueella, lyhyemmissä kisoissa saa mennä yksinkin. Itse sain netissä huutelun jälkeen parikseni Karoliinan, joka oli myös ensimmäistä kertaa rogaamassa, joskin suunnistuskokemusta hänellä oli enemmän kuin minulla.

Tietämykseni rogaamisesta ennen tapahtumaan ilmoittautumista koostui siitä, että kyseessä on suunnistuskisa jossa suunnitellaan oma rata. Siinä kaikki. Paria päivää ennen kisaa kuuntelin Polkuporinat-podcastin rogajakson ja kyselin vinkkejä Instagramissa (ja sain vinkkejä pääasiassa karamellien tärkeydestä kisaeväänä). Mutta eipä osaamisen puute ole ennenkään mitään estänyt. Männessä näkköö, tehdessä oppii!

Rogainingissa ratkaisee reitin suunnittelu

Kalajärven koululle saapuessani luulin hetkeksi eksyneeni paikasta ja päätyneeni urheilukilpailun sijasta trikooseen verhoutuneiden ihmisten askartelufestareille: kaikilla tuntui olevan mukanaan iso laatikko täynnä kyniä, teippejä, lankoja, nuppineuloja ja pahvialustoja. Tunsin itseni alivarustautuneeksi: minulla oli kaksi kynää ja viidentoista sentin viivoitin, sekä villalangasta solmittu mittalanka reitin pituuden arvioimiseksi. Joukkuekaverilla oli sentään yliviivaustussi.

Juoksukunnon ja suunnistusosaamisen lisäksi rogainingissa ratkaisee reittisuunnitelma ja strategia. Etukäteen jännitin (ja odotin) eniten juuri reitin suunnittelua. Tuntia ennen lähtöä saimme kartat, valtavat lakanat joihin oli merkitty 45 rastia. Let the askartelu begin!

Onneksi olin kysellyt konkareilta vinkkejä ja tiesin sen verran, että ensimmäisenä kannattaa merkata karttaan isojen pisteiden rastit (rastit oli pisteytetty kahdesta kuuteen) ja suunnitella reittiä niiden ja oman matkavauhdin perusteella, sekä merkata suunniteltu reitti eikä vain vetää suoria viivoja rastilta rastille. Reitin laatiminen oli yllättävän hauskaa, ja saimmekin tehtyä ihan kunnollisen suunnitelman, jossa oli väliaikapisteitä ja vaihtoehtoiset reitit jos olisimme aikataulusta etuajassa (epätodennäköistä) tai myöhässä (todennäköistä).

…ja myös suunnistamisella on merkitystä

Tunti meni suunnitellessa turhankin nopeasti, ja muiden lähtövalmisteluiden kanssa meinasi tulla kiire. Hanskat hukassa, kompassi hukassa, juomarakko jumissa, jännäpissallakin pitäisi käydä. Mutta ei muuta kuin metsään!

Alku sujui suunnitelmien mukaan: juoksimme mukavaa tahtia, löysimme ensimmäiset rastit. Tässä vaiheessa tuntui että hommahan sujuu mainiosti. Ja sitten kävi niin kuin henkseleitä paukutellessa aina käy: todellisuus iskee ja kovaa. Teimme kolossaalisen pummin ja turasimme lähes puoli tuntia vaikeakulkuisessa pöpelikössä, ennen kuin päädyimme pellonlaitaan ja totesimme olevamme kartalla jossain ihan muualla kuin missä kuvittelimme olevamme.

Suunnistamiseen verrattuna rogaaminen tuntuu enemmän peliltä ja leikiltä. Etenkin aikapaine tekee metsässä olosta paitsi haastavaa myös hauskaa: on pakko katsoa kelloa ja suunnitella erilaisia vaihtoehtoisia reittejä, sillä jos maalissa ei ole aikarajan umpeuduttua, alkavat pisteet karista hurjaa vauhtia. Vielä parin tunnin kohdalla olimme hyvin aikataulussa, mutta sitten alkoi käydä ilmi, että suunnitelmamme oli ollut hieman kunnianhimoinen. Tai siis reilustikin kunnianhimoinen. Teimme lennosta uusia suunnitelmia (ja vähän pummejakin!) jotta ehtisimme varmasti maaliin ennen neljän tunnin täyttymistä.

Lopussa piti jo oikeasti ryysiä, että ehdimme, ja skipata pari rastia b-suunnitelmankin varrelta. Viimeiset pari kilsaa tulimme vauhdilla tietä pitkin, ja maalissa tuntui että en todellakaan olisi halunnut jäädä metsään vielä toiseksi neljäksi tunniksi. Reissun saldona oli 22 kilometriä juoksua ja 44 pistettä. Kilometreissä tulos oli oikein kelpo, mutta suunnistustaidon ja reittisuunnittelun tärkeydestä kertonee se, että moni joukkue sai kävellen ja tarkasti suunnistaen paljon enemmän pisteitä kuin me.

Jälkiviisaus on ehkä ärsyttävintä viisautta. Maaliin päästyä sekä suunnitelmaa toteutukseen verrattua teki mieli painua heti uudelleen metsään kokeilemaan, josko nyt jo ymmärtäisi paremmin mistä suunnittelussa (ja suunnistuksessa!) on kyse. Oppimiskäyrä oli ainakin jyrkkä, ja seuraavalla kerralla tiedän jo vähän paremmin mistä on kyse. Ja otan ne askartelutarvikkeet mukaan.

//Eksymistä ja muuta hommaa Instagramissa @lottapumpui //