Olen viime päivinä tehnyt katoamistemppuja. En fyysisesti, vaan jonnekin oman pääni sisälle.
Olen yrittänyt aloittaa meditoinnin ehkä sata kertaa. Tiedän monia jotka ovat saaneet siitä suurta iloa elämäänsä ja olen lukenut lukuisia kirjoja, blogipostauksia ja artikkeleita, joissa meditoinnin kerrotaan olevan erityisen hyväksi työuupumuksesta kärsineille (check!), huonosti nukkuville (check!), stressaantuneille (check check!) ja muutenkin elämäänsä jonkinlaista rauhaa kaipaaville (check check check!). Silti meditointiyritykseni ovat jääneet maksimissaan muutamaan viikkoon.
Olen myös vähän hävennyt kiinnostustani meditointiin, koska omissa kirjoissani se ei ole ollut kovin kaukana henkimaailman hommiin uskomisesta. Olen ajatellut, että jos meditoin, minut niputetaan samaan jengiin kuin horoskooppeihin, homeopatiaan ja enkeleihin uskovat tyypit. (Vaikka toki tiedänkin, että meditaatio voi olla myös sekulaarista oman päänsä ja hengityksensä työstämistä.)
Nyt olen ensimmäistä kertaa onnistunut venyttämään meditaatioputkea useamman viikon mittaiseksi, ja se on ihanaa! En tiedä voiko harjoituksen vaikutuksia huomata oikeasti näin lyhyessä ajassa, mutta jostakin syystä olo on jo hitusen kirkkaampi ja vähemmän häslä kuin yleensä. Nyt alan jo heti herättyäni odottaa, että mies lähtee töihin ja saan tehtyä aamun harjoituksen omassa rauhassa. Toisinaan olen harjoituksen jälkeen vielä vain hengitellyt ja listannut asioita joista olen kiitollinen. (Tiedän. Vastenmielistä! Ei olla varmaan enää kaukana siitä että lähetän teillekin parantavaa yksisarvisenergiaa ja kutsun teidät mukaan johonkin autuaaksi ja miljonääriksi tekevään pyramidihuijausverkostomarkkinointikuvioon.)
Toisinaan myös urheilu on minulle meditaatiota. Parhaimmillaan pääsen rauhallisella tahdilla tehtävien treenien aikana meditatiiviseen tilaan, jossa ajantaju ja käsitys todellisuuden luonteesta katoavat. Näin käy toisinaan pitkillä juoksu- tai fillarilenkeillä, mutta tänä maanantaina tajusin että myös crossfitissä on mahdollisuus joutua jonkinlaiseen transsiin. Takomon deload-viikon treeneissä oli ohjelmassa 40 minuutin aerobisella kynnyksellä tehtävä treeni: 400 m juoksua, 400 m hiihtoergoa, 400 m soutua ja 1000 m pyöräergoa, niin monta rundia kuin ajan ja sykerajojen puitteissa kerkeää. Katosin koko treenin ajaksi jonnekin (tekisi mieli sanoa ajatuksiini, mutta en kyllä muista ajattelinko mitään koko treenin aikana).
Lopulta, ainakin itselleni, meditoinnissa ja meditatiiviseen tilaan urheillessa vaipumisessa on kyse samasta asiasta: Ei ole tarkoitus katkaista ajatusten virtaa vaan olla takertumatta niihin. Antaa aivojen ajatella kaikkea mutta ei mitään. Onnistuneen meditaatioharjoituksen tai meditatiivisen treenin jälkeen olo on kuin olisi herännyt virkistyneenä laadukkailta unilta. Tosin urheillessa ehkä vähän hikisempänä kuin vain paikallaan istuessaan.
Haluaisin syventää ymmärrystäni meditaatiosta (ei-hipillä ja ei-henkisellä tavalla, toim. huom.) ja opetella lisää tekniikoita. Vinkit hyviin kursseihin ja matskuihin ovat tervetulleita!
Lue myös:
Treenaa, älä ajattele!
Treenaa, älä ajattele! vol 2
// Treeniä ja sekalaista jorinaa Instagramissa: @lottapumpui //
Vastaa