Helmikuun viimeisen torstain ja perjantain välisenä yönä Suomen aikaa starttasi jälleen CrossFit Games Open, kaikkien ristiinkuntoilijoiden vuotuinen kärsimysnäytelmä. Openeista parhaimmat jatkavat touko-kesäkuussa järjestettäviin Regionals-aluekisoihin, ja sieltä puolestaan parhaat karsitaan heinäkuisiin Crossfit Gameseihin. Tarpeetonta varmaan sanoakaan, että kumpiinkaan jatkokilpailuihin ei kaltaisellani pulliaisella ole mitään asiaa.

Openeita tituleerataan maailman suurimmaksi urheilutapahtumaksi: tänä vuonna ilmoittautuneita osallistujia on jotakuinkin 230 000 atleettia ympäri maailmaa: kuka tahansa voi osallistua kisoihin pulittamalla 20 taalan osallistumismaksun ja tekemällä viisi karsintalajia, yhden kunakin viikkona.

Itse ajattelin vielä pari viikkoa sitten, että jätän tänä vuonna karkelot välistä, mutta niin vain treenikaverit saivat jälleen kerran houkuteltua ilmoittautumaan. Nyt siis seuraavat viisi viikkoa saa joka torstai-ilta jännittää, mitä kauheuksia Gamesien tirehtööri Dave Castro on seuraavaan erään keksinyt. Tänään jo ehdin miettiä, että en kyllä typerämpää käyttöä 20 taalalle keksi.

Totta puhuakseni en nimittäin ole kovin kilpailuhenkinen ihminen. Osallistun kyllä joukkueurheilun nimissä, siis Teräsmeduusana, mielelläni erinäisiin urheilutapahtumiin, mutta normaaleissa treeneissä minua kiinnostaa enemmänkin hioa tekniikkaa, voimailla ja oppia uusia jänniä taitoja kuin mitellä treenikavereiden kanssa hikoilussa. Varsinaiset kuntojumpat (meillä päin metconit, siis ”metabolic condioting”)  ovat oikeastaan välttämätön paha, joita teen lähinnä pysyäkseni säällisessä kunnossa. Ja koko CrossFit Openhan koostuu lähinnä näistä hikijumpista, joiden välttelylle muun osan vuodesta omistaudun. En siis välttämättä ole ihan viisas (aiheesta seuraa toinen juttu tuonnempana, mutta kerrottakoon nyt jo tässä, että olen myös ilmoittautunut elämäni ensimmäisiin ns. oikeisiin CrossFit-kisoihin. En todellakaan tiedä miksi.)

Thia is a good day to die. Koutsilla on huumorintajua.

Tänään joka tapauksessa suoritin ensimmäisen lajin, CrossFit-koodikielellä siis eventin 17.1. Laji oli yksinkertaisuudessaan karmaiseva ja näytti seuraavanlaiselta:

Aikaa vastaan
10 käsipainotempausta (vuorokäsin)
15 burpeeta boksin yli
20 käsipainotempausta
15 burpeeta boksin yli
30 käsipainotempausta
15 burpeeta boksin yli
40 käsipainotempausta
15 burpeeta boksin yli
50 käsipainotempausta
15 burpeeta boksin yli
Aikaraja 20 minuuttia.

Käsipainotempauksissa naisten virallinen suorituspaino oli 35 paunaa tai 15 kg, boksin korkeus 50 cm. Kovakuntoisimmat urheilijat ovat tähän mennessä rykäisseet koko homman läpi hieman yli 10 minuuttiin, itse tuhrasin aikaa 19:20. Ei kovin häikäisevä suoritus: aiempi pitkien hikijumppien välttely kostautui ja keuhkot piiputtivat. Lisäksi vasen olkapääni on joutunut fysioterapoitavaksi, joten hiukkasen jännitti, miten se kestää ryskäämistä (kesti ihan hyvin, onneksi olen tottunut tekemään käsipainotempauksia 45–50 paunan painolla, joten ohjapaino tuntui melko helpolta).

Vaikka treenin aikana kyseenalaistin vahvasti omia elämänvalintojani*, on kuitenkin todettava, että Openit ovat tällaiselle mukavuusaluejumppaajalle erittäin hyvä tapa testata paitsi kropan, myös yläpään kuntoa. Päivittäisissä treeneissä teen (ne harvat) kuntojumpat yleensä noin 80 % teholla siitä, miten kovaa oikeasti voisin painaa. Openeissa kilpailuaspekti tuo kuitenkin puuhaan erilaista vääntöä, ja vaikka en ehkä silloinkaan saa itsestäni aivan kaikkea irti, tulee kuitenkin tehtyä ihan eri tavalla lähellä oman suorituskyvyn rajoja kuin minään tavallisena lauantaina. Ja se kyllä vaatii kovapäisyyttä, että jatkaa vaan, vaikka pahalta tuntuu.

Näin ollen todettakoon: Bring it on, Dave Castro! (Paitsi jos mukana tulee  rengas-muscle-upeja, niitä en nimittäin vielä ihan haltsaa.)

*”Miksi teen tätä vapaaehtoisesti ja vielä maksan lystistä?”, ”Miksi en vain jätä treeniä kesken ja lähde vaikka kaljalle?”, ”Eikö time cap jo tule ja lopeta tätä kärsimystä?” ”Miksen harrasta mieluummin pitsinnypläystä?”, ”MIKSI MINÄ?” jne.