Moni kuvailee minua liikunnalliseksi – mutta minä itse en koskaan.

En ole aina ollut kova treenaamaan. Lapsena toki harrastin urheilua: pesäpalloa, yleisurheilua, ratsastusta. Kolmannella luokalla löysin sirkuksen ja treenasin sitä melko vakavissani reilut kymmenen vuotta. Sitten muutin pois idästä, aloin opiskella, keksin kaikenlaista muutakin tekemistä kuin liikkumisen.

Aikuisiän liikkumisherätystäni on nyt kestänyt kuusi-seitsemän vuotta. Enkä siltikään tunne itseäni millään tavalla liikunnalliseksi ihmiseksi. Minähän olen sohvalla viihtyvä laiskottelija! Kun joku kuvailee minua liikunnalliseksi tai herra paratkoon himotreenaajaksi, tunnen outoa hämmennystä. Toki, jos katselee normaalia viikkoani (työmatkapyöräilyä reilut sata kilometriä, kolmesta viiteen crossfit-treeniä ja kenties juoksua päälle), huomaa että minä tosiaankin liikun. Olen liikkuvainen ihminen, jolla on edelleen sohvaperunan identiteetti.

Vanhat mielikuvat itsestä istuvat tiukassa. Moni kertoo, että vaikka kehonkuva on muuttunut, sitä ei osaa ottaa aina huomioon. Tuntee edelleen olevansa heiveröinen tai isokokoinen, vaikkei sitä enää olekaan. Sama on myös henkisellä puolella: ajattelen olevani mukavuudenhaluinen laiskottelija, enkä missään nimessä urheilija.