Liikkumisesta ja mielenterveydestä

Tänään vietetään maailman mielenterveyspäivää. Sen kunniaksi sananen mielen ja ruumiin hyvinvoinnista.

Ihan alkuun muistutus siitä, että en ole minkään sortin mielenterveysalan ammattilainen vaan vain kiinnostunut asiasta sattuneista syistä.  Vihaan termiä kokemusasiantuntija, mutta ehkä tässä yhteydessä voin tituleerata itseäni sellaiseksi. Kokemusta minulla nimittäin on.

Sain itse työuupumuskierteen päätteeksi muutama vuosi sitten diagnoosit keskivaikeasta masennuksesta ja sekamuotoisesta ahdistuneisuushäiriöstä. Uskon, että liiallinen kuormitus työssä edesauttoi ko. asioiden pahenemista, mutta masennus- ja ahdistuneisuusoireet ovat olleet jollakin tasolla olleet mukanani aina, tavallaan keskeinen osa minua. (Jos mielenterveysseikkailuni kiinnostavat, kannattaa aloittaa tästä Burnaripäiväkirjojen aloitusosasta.)

Mutta takaisin itse aiheeseen. Liikunnan ja mielenterveyden yhteyttä on tutkittu viime vuosina alati kiihtyvällä tahdilla, ja löydökset osoittavat että liikkuminen voi lievittää masennusta (tsekkaa esimerkiksi tämä Outside Onlinen artikkeli tuoreesta tutkimuskatsauksesta).

Viime vuosina olen saanut tuta, kuinka tärkeää liikunta on omalle hyvinvoinnilleni paitsi fyysisesti myös henkisesti (tai omia suosikkitermejäni käyttäen: hyvää lantulle ja vanhalle mätisäkille*). Oman mielenterveyteni kannalta tärkeintä on elämän tasapaino, ja sen ollessa nyt ihan hyvissä kantimissa en käy tällä hetkellä terapiassa tai syö lääkkeitä. Liikkuminen on yksi tärkeimmistä keinoista, jolla pidän tasapainoa yllä: se on minulle itsekästä omaa aikaa, stressinlievitystä ja myös tarpeellisten, ei-tuottavien tavoitteiden tuoja.

Liikunta on myös asia joka voi auttaa suistamaan tasapainon vinksalleen. Koska tiedän ahdistuneisuuteni purkautuvan helposti liikkeeseen ja tekemiseen, on vaarana että lääkitsen muun elämän kuormitusta kuormittamalla itseäni myös treeneissä. Siksi yritän koko ajan tarkkailla omia tuntemuksiani ja justeerata eri osa-alueiden suhteita. Jos syvemmissä vesissä käyminen on jotakin opettanut niin herkkyyttä kuulostella varoitusmerkkejä ja tehdä korjausliikkeitä jo ennen kuin tilanne äityy taas pahaksi. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, yksi hyvä merkki itselläni kokonaiskuormituksen liiallisuudesta on se, että kovaa treenaaminen ei enää maistu.

Yleensä tuntuu, että oma mielenterveys on oikein hyvissä kantimissa, mutta toisina päivinä taas täysjärkisyyden pohja tuntuu äärimmäisen kiikkerältä. Silloin yritän tarkastella elämän kaikkia osa-alueita ja etsiä juttuja joiden tiedän edesauttavan tilanteen hallintaa. Yleensä ensimmäisenä lähden liikkeelle unesta: Mitä asioita (liikunta, duunit, sosiaaliset jutut) voisin tehdä, jotta unen määrä ja laatu olisivat parempia? Tai onko jotakin (liikunta, duunit, sosiaaliset jutut) mikä tekee nukkumisesta hankalaa? Unettomuusdiagnoosinkin saaneena tiedän, kuinka hirvittävän tärkeä osuus nukkumisella on omalle henkiselle hyvinvoinnilleni. Jos saan nukuttua, saan yleensä paremmin kiinni muistakin asioista. (Paasauksia unettomuudesta ja hyvää tarkoittavista mutta unetonta raivostuttavista vinkeistä voi lukea täällä).

Kuten tutkijatkin ovat todenneet, liikkuminen (etenkin luonnossa) voi olla yksi keino edistää mielenterveyttä. Se ei ole ihmelääke jonka avulla masennus ja ahdistus kaikkoavat kuin taikaiskusta, mutta se on keino muiden joukossa joissakin tapauksissa estää ja lievittää oireita. Ja jos nykyinen systeemini toimii minulle juuri tällä hetkellä, se ei tarkoita että se toimisi minulle myös tulevaisuudessa tai että se toimisi jollekin muulle. Terapia on oikeasti hyödyllistä, ja lääkkeistä on monesti suuri apu. Käykää lääkärin vastaanotolla, kokeilkaa ja selvittäkää.

Ämpyilin pitkään omien mielenterveysjuttujeni avaamista julkisesti. Mutta olen äärimmäisen iloinen siitä että olen jakanut ajatuksiani. Paitsi että on äärimmäisen vapauttavaa avata omaa lanttuaan julkisesti**, olen myös saanut valtavasti viestejä muilta, jotka painivat samojen asioiden kanssa. Puhutaan mielenterveydestä entistä enemmän!

Loppuun vielä lukusuositus liikuntaan ja mielenterveyteen liittyen: palaan Henry Rollinsin “The Iron” -esseen pariin kerta toisensa jälkeen.

Through the years, I have combined meditation, action, and the Iron into a single strength. I believe that when the body is strong, the mind thinks strong thoughts. Time spent away from the Iron makes my mind degenerate. I wallow in a thick depression. My body shuts down my mind. The Iron is the best antidepressant I have ever found. There is no better way to fight weakness than with strength. Once the mind and body have been awakened to their true potential, it’s impossible to turn back.

The Iron never lies to you. You can walk outside and listen to all kinds of talk, get told that you’re a god or a total bastard. The Iron will always kick you the real deal. The Iron is the great reference point, the all-knowing perspective giver. Always there like a beacon in the pitch black. I have found the Iron to be my greatest friend. It never freaks out on me, never runs.

Friends may come and go.

But two hundred pounds is always two hundred pounds.

 

 

*Tiedän, osa teistä vihaa termiä mätisäkki, ja saan toisinaan pyyntöjä olla käyttämättä termiä. En käytä sitä millään tavalla halveeraavasti, ja vain ja ainoastaan kun kyse on omasta ruumiistani. Jos se edelleen rasittaa teitä hirmuisesti, voin harkita vaihtavani sen luusäkkiin tai tomumajaan.

**Jos haluatte lukea jotakin hysteerisen hauskaa, lukekaa Jenny Lawsonin blogia ja eritoten hänen kirjansa Let’s Pretend This Never Happened ja Furiously Happy. Jenny käsittelee mielenterveysongelmiaan (ja kaikin puolin kreisiä elämäänsä) sellaisella avoimuudella, itseironialla ja huumorilla josta voin itse vain haaveilla.

 

 

RSS
Facebook
Facebook
Instagram

Previous

Testissä Suunto 5

Next

Datakyylät ja ne joita ei voisi muiden turaaminen vähempää kiinnostaa

2 Comments

  1. cara

    Kiitos ja pidä lippu korkealla. 🙂

    Arvostan että mielenterveyden ongelmista puhutaan yhä enemmän ääneen, kasvoilla ja oikeilla tarinoilla. Olen itse sairastanut masennuksen ja syömishäiriön n. 15 vuotta sitten, milloin maailma oli hieman erilainen ja koko aihe oli hyssyteltävä piiloon. Lähipiiri ja perhe yritti myös estää menemästä lääkärille, koska “ethän sä ole hullu, lopetat vaan noi idioottimaisuudet”. Oh, those were the times..

    Edelleen tästä on vaikea puhua, vaikka joissain tilanteissa haluaisinkin avata suuni. Niin että jatka samalla mallilla. Julkisesti asioista puhuminen jotenkin helpottaa itsellekin sitä, että voisi avautua tästä herkästä aiheesta. Ehkä ihmisten ymmärrys kasvaa ja mielipiteet muuttuvat vähitellen. Eikä ensimmäinen reaktio ole syvä häpeä ja kieltäminen.

    • Lotta

      Puhuminen edistää ymmärrystä. Monesti tullut tilanteita joissa on kuullut vuosia myöhemmin että jollain oli esim. masennusta, ja tajuaa että se selittää monta asiaa ihmisen käytöksessä ja kaduttaa itseä että ei ole tajunnut. Jos olisi tiennyt, olisi ymmärtänyt ja myös ollut paljon ymmärtäväisempi. Onneksi nykyään asioista puhutaan, joten ehkä ihmisten ymmärryskin kasvaa.

Vastaa

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén