Törmäsin tähän vanhaan kirjoitukseeni. Se on vuodelta 2015 mutta edelleen ajankohtainen. Ajattelen monesta asiasta edelleen samoin, mutta on myös tapahtunut joitakin muutoksia!

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu lily.fi:ssä 25.11.2015:

Kirjoitin muutama viikko takaperin riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteista treenissä. Sain kriittistä (ja varsin aiheellista, myönnetään!) palautetta siitä, että negailen liikaa – mutta myös paljon tunnustuksia lukijoilta, jotka tuntevat samalla tavalla. 

Olen pyöritellyt asiaa päässäni viime päivinä ja päätynyt keittiöpsykologisessa hengessä nimittämään tätä kympin tytön syndroomaksi.

Tiedätte kyllä kympin tytöt.* Ne maakuntien ja kasvukeskusten koululaitosten Hermione Grangerit (sukupuolesta riippumatta), jotka ovat vaarassa hajota pätemisensä ja oppimisensa tarpeen alla. Ne, joiden on vaikea hahmottaa onnistumisia, jos kukaan muu ei ole sitä kertomassa papukaijamerkkien ja stipendien kera.

Kympin tyttö noudattaa kouluvuosienkin jälkeen kaavaa, jossa kaikista suorituksista tarvitaan kiitettävä arvosana ja kultainen tähtitarra. Jos ulkoista validointia ei ole saatavilla, voi turvautua lukuihin ja numeroihin sekä siihen, että vertailee itseään armottomasti muihin. 

Työ- ja talouselämässä puhutaan välillä siitä, kuinka naisten liiallinen itsekritiikki ja kokemus riittämättömyydestä aiheuttavat ahdistusta – ja estävät näitä etenemästä urallaan. Saman kaava toistuu myös harrastuksissa, etenkin aikana jolloin treenikin on arvostelusuoritus ja harrastemielessä douppaaminen yleistyvä ilmiö.** 

Mitä enemmän olen puhunut tästä asiasta, sitä useampi on tunnustanut samanlaiset tuntemuksensa. Etenkin crossfit-saleilta olen löytänyt kohtalotovereita. Vaativuus ja suorituskeskeisyys houkuttavat, mutta tuottavat myös turhankin kovia paineita.

Itse en ollut siinä mielessä perinteinen kympin tyttö, että olisin ollut kiltti ja hiljainen tai – kuten jotkut ilkeästi kympin tytöistä sanovat – elämälle vieras. Koulumenestys, tavoitteellinen harjoittelu sirkuskoulussa, goottailu ja kiljupunkkarien kanssa kaupungilla notkuminen vain kävivät jotenkin yksiin. En ole mikään akateeminen supermenestyjä, enkä koskaan tehnyt graduani loppuun***, kun menin mieluummin töihin. 

Kympin tytön suorituspaineista sen sijaan olen nauttinut ja kärsinyt koko elämäni. Koulunkäynti oli helppoa, eikä 9,8:n keskiarvoon pääseminen vaatinut oikeastaan minkäänlaisia ponnisteluja. Muistan edelleen elävästi sen kriisin, jonka koin lukiossa: en ollutkaan ainoa hyvä! Ja kun kaikki asetettiin arvostelussa Gaussin käyrälle, joku toinen saattoi tosiaan olla parempi kuin minä. Olen yrittänyt päästä eroon ajatuksesta, että olen tehnyt jotain merkittävää vain silloin, kun saan sen hemmetin tähtitarran – etenkin koska aikuiselämässä tarroja ja kiitoksia jaellaan melkoisen kitsaasti.

Suorituskeskeisyys on treenaamisessa sekä siunaus että kirous. Toisaalta se kannustaa tavoittelemaan asioita, toisaalta se lamaannuttaa. Kun on aina saanut lähestulkoon kaikesta kympin saman tien ja vähälläkin yrittämisellä, on ollut tuskallista huomata olevansa korkeintaan seiskan arvoinen tempaaja. Tai että oppimiseen menee paljon kauemmin kuin monilla muilla.**** Kelpaamisessa on loppujen lopuksi kyse vain siitä, että kelpaisi itselleen: tuskinpa kukaan muu maailmassa määrittää minua sen kautta, kuinka nopeasti kehityn painonnostossa, joten ei pitäisi minunkaan.

Koulu on siitä kummallinen paikka, että siellä omaksutut mallit eivät päde kovinkaan moneen asiaan tosielämässä. Gaussin käyrä on paska mittari yksilön elämässä: toisen onni ei ole itseltäsi pois, kyykättyjen kilojen määrä ei ole universaali vakio, josta sinulle on annettu vain pikku murunen. 

Huomautuksia kirjoittajalta vuonna 2019:

*Kympin tyttöyteni on muuten tätä nykyä tallennettuna virallisiin asiakirjoihin: burnoutiani hoitanut lääkäri kirjasi hoitoselosteeseen “potilas on kympin tyttö”. Mutta se on toinen tarina se.

**Nyt tuntuu että 2015 elettiin vielä viattomuuden aikaa. Jos neljä vuotta sitten doupattiin hupimielessä, tämän ajan ilmiö on siihen päälle vetää LSD:tä tai muita psykedeelejä että jaksaisi skarppina töissä. Millaisessa maailmassa elämmekään 2023?

***Vaan kuinkas sitten kävikään! Yliopiston kirjaston uumenista löytyy tätä nykyä merkkiteos “What were the rules here?” : Maaginen muutos ja sen vaikutukset romaaneissa White Apples ja The Infernal Desire Machines of Doctor Hoffman, jossa tutkitaan maagista realismia mahdollisten maailmojen teorian viitekehyksessä.

****ks. Muualta ei voi ponnistaa kuin omalta tasoltaan

Työtä ja treeniä ja muuta elämää Instagramissa: @lottapumpui!

RSS
Facebook
Facebook
Instagram