Kuule ihan sama miltä näytän

Kävin kotva sitten keskustelun juuri tapaamani miehen kanssa. Sulla on tosi hyvä kroppa, mies sanoi. Aha, vastasin. Teet varmaan tosi paljon töitä sen eteen?, mies kysyi. En, vastasin. Mutta pakkohan sinun on, mies jatkoi. Ei minua kiinnosta miltä näytän, sanoin. Mutta pakkohan sinua on kiinnostaa!, mies ihan tuohtui.

No kun ei kiinnosta. Ei ole juuri jaksanut kiinnostaa useampaan vuoteen ja viime aikoina ei sitäkään vähää. Tärkeimpiä syitä kiinnostuksen puutteeseeni on se, että en saa yhtään mitään siitä, että näyttäisin jonkun mielestä joltakin. Jos joku sanoo minulle, että näytän hyvältä, se ei tunnu miltään. Ehkä kymmenen vuoden sisältä muistan kaksi kommenttia, joista olen ilahtunut edes laimeasti.

Luulin, että olen yksin tämän ajatukseni kanssa, mutta luin juuri Jenny Lehtisen bikinikausi-jutun. Hän kirjoittaa: “Olen ollut lähes koko elämäni niin allerginen kaikelle kehoani arvioivalle puheelle, että jo hyvin nuorena laitoin niin sanotusti kiskan kiinni asian suhteen. Minkäänlainen kehoni arvostelu ei läpäise suojauksiani.

Hinta tästä on kova. Siinä missä haukut eivät satu, eivät myöskään kehut ilahduta.”

En ollut koskaan ajatellut sitä tuolta kannalta, mutta onhan siinä perää. Se, että lopettaa pyrkimisen siihen, että täyttää kauneusihanteita, johtaa siihen, että niiden täyttäminen jonkun silmissä ei anna mitään iloa. Mutta onko se paha juttu?

Itse asiassa en puhunut miehelle ihan totta. Kyllä minua kiinnostaa, miltä näytän. Mutta se kiinnostaa vain suhteessa minuun itseeni – joku randomiäijän mielipide on täysin irrelevantti. Minä tykkään joistain vaatteista, tai minä tykkään jonkunlaisesta kropasta, tai minun mielestäni hiukseni ovat tänään kamalat tai ihanat. Minua ei kiinnosta se, mitä mieltä joku muu on niistä. Laitan someen niitä kuvia itsestäni, joista tykkään. En niitä, mistä ajattelen muiden tykkäävän (ja väittävät että emme osaa itse edes valita imartelevia otoksia!).

Nämä kuvat on otettu vappuna, ja tuntuvat itselleni todella epäluonteenomaisilta. Tykkään niistä silti.

Se, että ei innostu ulkonäkökehuista, tuntuu niin vieraalta ajatukselta tässä ulkoista palvovassa kulttuurissamme, että en itsekään uskoisi, jollen olisi itse kokenut tätä. Tavallaan tuntuu myös tyhmältä. Eikö olisi kiva, jos siitä tulisi mukava olo, kun joku kehuu ulkonäköä? Eikö siitä kuuluisi tulla? Ehkä minulla onkin joku itsetunto-ongelma mitä en ole tajunnut, tai ehkä en osaa ottaa kehuja vastaan?

Sitten tajusin. Tyylitajuni (ha!) ja ajatusteni kehuminen ilahduttaa kyllä. Kyse on vain siitä, mitä itse arvostan ja pidän tärkeänä. Siitä, millä tavalla haluan tulla ja koen tulevani nähdyksi.

Tämäkin on vapulta, ja nyt tuntuu itseltä taas!

P.S. Siihen, miten haluaa tulla nähdyksi liittyi myös mainittu Jenny Lehtisen juttu: Jokaisella on lupa näkyä! Vaakakapina julistaa 23.5. valtakunnalliseksi #lupanäkyä-päiväksi ja haastaa jokaisen tuona päivänä omalla tavallaan rikkomaan niitä rajoja, joiden sisällä on suostunut elämään. Annetaan itsellemme lupa näkyä juuri sellaisena kuin olemme – täydellisenä ja keskeneräisenä!

Previous

Kadonnutta hotsitusta etsimässä

Next

Älä mahdu muottiin!

1 Comment

  1. N.

    Pohdin vähän samansuuntaisesti tänä aamuna kun töissä kollega kommentoi uusia boyfriend-farkkujani: “tosi kivat housut mut noi ei kyllä oikein oo parhaat mahdolliset sun kropalle”. Keskusteltiin sitten aiheesta hetki, eikä hänen päähänsä millään mahtunut ajatus siitä että mä en valitse kaikkia vaatteita sen mukaan että ne sopis parhaalla mahdollisella tavalla mun kropalle (eli sais mut näyttään hoikemmalta/ pidemmältä tai muuten vaan korostais ja peittäis niin että olisin mahdollisimman lähellä vallitsevia kauneusihanteita).
    Selitin siinä sitten että olen hyvin tietoinen siitä että nää farkut saa mun takapuolen näyttämään leveältä ja lattanalta, mutta _entäs sitten_? Nää housut on edestä juuri täydellisellä tavalla risaiset ja saa mut tuntemaan itseni cooliksi rokkari-skeittariksi (joka mä sisimmässäni olen!) -ja sillä fiiliksellä on mulle enemmän merkitystä kuin illuusiolla tietynlaisesta takalistosta.

    Musta on iän myötä tullut entistä allergisempi kaikille “tee näin jos vartalosi on tämän muotoinen” -paskasäännöille, mutta huomaan että osa ihmisistä vieroksuu mun ajattelutapaa. Parhaat kohteliaisuudet tuleekin yleensä poikaystävältä joka osaa pukea sanoiksi (hehehe) hienosti sen mitä mä koitan vaatteillani viestittää. Tänä aamuna kommentti oli: “Oui, very nice outfit, very french skater girl of you” -BINGO! 🙂

Vastaa käyttäjälle N. Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén