Kuten kerroin, kävin hedelmällisyyskartoituksessa. Halusin tietää, voisiko epämääräinen oireiluni johtua siitä, että olisin jo vaihdevuosissa. Kävi ilmi, että en ole.

Samalla otettiin papakoe. Rutiinijuttu, jonka unohdin heti käveltyäni lääkäriasemalta ulos.

Noin viikon päästä vastaamattomissa puheluissani oli outo numero. Googlasin sen, ja kyseessä oli HYKS:in Naistentautien poliklinikan kolposkopian yksikkö. Käsistä lähti tunto saman tien.

Ämpyilin hetken ja soitin takaisin. Puhelinaika oli mennyt. Soitin ajanvarauspuhelimeen, jossa kerrottiin, että minulle oli yritetty antaa peruutusaika, koska tarvitsin hoitoa nopeasti.

En tiennyt miksi. “Ai eikö lääkäri ole soittanut sinulle?” No ei ole!

Puhelun aikana ei selvinnyt muuta, kuin että olin saanut uuden ajan kahden viikon päähän – ja että papassa oli pahalaatuisia solumuutoksia.

Säikähdin saman tien niin paljon, että en ymmärtänyt pyytää uutta, aikaisempaa aikaa. Puhelimeen vastannut hoitaja kliksutteli auki tietojani ja selitti, että “tämä hoidetaan sitten saman tien vastaanotolla sellaisella sähkösilmukkahoidolla”.

En saanut selvää kuvaa siitä, mistä oikeastaan oli kyse. Ensimmäinen ajatus oli, että ei se voi syöpä olla, mutta sen jälkeen en voinut ajatella juuri muuta kuin sitä, että kyseessä on varmasti sittenkin syöpä.

Jouduin lähtemään kotiin kesken työpäivän. Päätin, että en googlaa asiaa, koska ahdistun vain lisää. Sen verran ehdin kuitenkin lukea loop- eli sähkösilmukkahoidosta, että se “tehdään pikaisesti jos epäillään syöpää”.

Itkin koko perjantaipäivän. Meillä oli pöytävaraus illaksi, ja ajattelin, että jos tässä nyt kuollaan, niin kannattaako sitä loppuaikaa viettää kotona itkemässä, ja menimme syömään. Näytin ihan järkyttävältä vaikka olin maannut pakastimessa jäädytetty pyyhe naamallani, mutta minkäs sille mahtoi. Ruoka oli ihanaa.

Vatvoin asiaa koko viikonlopun. Pystyin olemaan googlaamatta, mutta todella monenlaisia asioita siinä tuli käytyä läpi. Mietin esimerkiksi sitä, että olenko aiheuttanut tämän omalla käytökselläni. Edellinen joukkoseulonta jäi väliin äidin kuoleman ja samanaikaisen muuton takia. Lisäksi suhtaudun koko papan ottamiseen tosi nihkeästi, ja ajattelin että nyt siitä rangaistaan.

Mietin, miten tämä vaikuttaisi seksielämääni. Mietin, että kuolisinko ja miten lapseni pärjäisivät. Mietin syöpähoitoja. Mietin peruukkeja. Mietin jopa, että onhan tämä toisaalta myös jännittävää.

Mutta ennen kaikkea olin sekä hirveän peloissani että hirveän vihainen. Vihainen itselleni ja maailmalle. Varmasti tämä oli jotenkin oma vikani, ja mikä vittu (kirjaimellisesti) siinä on, että en saa hetkeäkään nauttia elämästä. No se ei tietenkään ole totta, olenhan minä saanut paljonkin nauttia. Mutta viimeiset vuodet ovat olleet monella tavalla todella raskaita.

Juuri oli ilmassa mukavaa odotusta: muuttaisimme Jonnen kanssa yhteen kahden viikon päästä, vastavalmistuneeseen taloon jossa olisi tilaa ja tiskikone ja merinäköala. Ja sitten minulla ehkä onkin syöpä.

Ehdin myös miettiä, että jos kuolen pian, niin kaduttaako mikään. Ei.

Oloa helpotti se, että en ollut kotona vatvomassa, joten kävimme Triplassa ja Ikeassa. Siellä sohvia koeistuessa en voinut olla miettimättä, että näinköhän näistäkään ehtii olla minulle mitään iloa.

Järkytyin koko jutusta todella pahasti. En olisi varmaan järkyttynyt niin paljon, jos 1. lääkäri olisi soittanut minulle ja selittänyt asian ennen ylläripuhelua kolposkopiayksiköstä, 2. elämäntilanteeni olisi ollut seesteisempi ja minä itse levänneempi. Mutta näin siinä nyt kävi.

Maanantaina soitin uudelleen Naistentautien poliklinikalle, jossa oltiin tosi rauhoittelevia. Sain myös ajan sähkösilmukkahoitoon heti keskiviikkoaamuksi. Puhelin jälkeen olin todella paljon rauhallisempi. Rauhallisempi, en rauhallinen. Tunsin koko ajan jotain vetoa ja nippailua ja kipua kohdussa, pelkäsin, että minulla kuitenkin on kohdunkaulan syöpä ja se on levinnyt kohtuun ja ties minne. Puhelun jälkeen kuitenkin pelkäsin lähinnä toimenpidettä, en enää niin paljon syöpää.

Muuttoa ajatellen minun olisi pitänyt pakata. Ei ollut voimia. Kävin haahuilemassa kirpputorilla, bussissa istuminen ja tavaroiden katselu rauhoitti ja vei mieltä pois vatvomisesta. Tiistai-iltana kävin joogassa, ajattelin, että se on nyt aivan välttämättömyys, vaikka kieltämättä keskittyminen oli aika hakusessa sielläkin.

Keskiviikkoaamuna kävin sähkösilmukkahoidossa, ja kohdunkaulalta poistettiin pahalaatuisia syövän esiasteita. Tuo lause kuulostaa kamalalta, mutta paino on sanalla poistettiin. Suurella todennäköisyydellä ne lähtivät kaikki pois, ja suurella todennäköisyydellä puolen vuoden päästä kontrollissa todetaan, että kaikki on kunnossa.

Mutta totta kai pelkään edelleen.

Huom. Kirjoitan loop- eli sähkösilmukkahoidosta vielä oman postauksensa. Sanon nyt tässä kuitenkin sen, että kyseessä on objektiivisesti arvioituna helppo toimenpide, vaikka minusta se oli ihan kamala. Se on myöskin erittäin tehokas hoitomuoto, eikä yksikään lääkäri ole sanonut minulle mitään muuta kuin sen, että älä hätäile, tämä on ihan rutiinijuttu.

Tuolla Ruoholahden klinikalla loop-hoitoja tehdään 800 kappaletta vuodessa. Että jos päädyit tänne diagnoosiasi googlaillessa, niin älä säikähdä tästä enempää. Tämä on minun henkilökohtainen kokemukseni, ja minä otin tämän tosi raskaasti.

Seuraa myös instassa @fitnessfuhrer!

RSS
Facebook
Facebook
Instagram