Siinä missä monille kevään varmimmat merkit ovat koirankakkaraivo tai allergiaoireet, minä tiedän talven taittuneen kun en lakkaa haaveilemasta uusista polkypyöristä. Nimenomaan monikossa.

Aloitetaan kertaamalla lähtötilanne: minulla on laskutavasta riippuen kaksi tai kolme polkupyörää. Kaksi jos lasketaan ne mitkä ovat omassa käytössäni (eli työmatkafillarini Pelagon Saimaa sekä vanha 80-luvun kilpapyörä joka odottaa freesausta), kolme jos lasketaan vanha Kona, jonka annoin miehelle kunnostettavaksi ja treenimatkakäyttöön. Neljännestä pyörästä, mummomallisesta, luovuin viime kesänä.

Nyt huomaan himoitsevani ihan oikeaa maantiepyörää, sellaista hiilikuiturunkoista kaunokaista, jolla pääsisi lujaa ja pitkälle. Maantielenkit toki taittuvat nykyiselläkin pyörällä, ja Saimaalla pääsee kuvionakeilla ajamaan myös hiekkateitä, mutta silti.

Toinen fillarihaave, ja sinnikäs sellainen, on maastopyörä. Olen monta vuotta haaveillut maastopyöräilyn aloittamisesta, mutta törmännyt dilemmaan, jota en ole vielä oikein osannut ratkaista: hyvät pyörät maksavat tonneja, ja ajoa tulisi todennäköisesti suhteellisen vähän. Toisaalta jos minulla olisi maastopyörä, varmasti ajaisin maastossa, ainakin paljon enemmän kuin nyt. Ja sitten tulee kysymys siitä, millaisessa maastossa haluaisin ajaa, eli olisiko valinta täysjousitettu vai kenties  jäykkäperäinen?

Uusien fillarien hankinta mietityttää. Vaikken olekaan niin sanotussa likviditeettikapeikossa (uusi suosikkitermini jonka kuulin Kalle Palanderilta), tuntuu vähän hurjalta pistää monta tonnia uusiin ajokkeihin. Ja kun on jo pyörä joka täyttää arjen perustarpeet, onko väärin haaveilla jostakin paremmasta? Arjen vertauskuvin: kun on leipälaatikko täynnä alkuviikosta ostettuja Ruispaloja, onko lupa haaveilla uunituoreesta ciabattasta?

Mutta otsikon kysymys oli oikeasti huijaus. Kyllähän me kaikki tiedämme mikä on oikea määrä fillareita. Se on aina n+1, jossa n on tämänhetkinen pyörien lukumäärä. Tai ehkä tässä tapauksessa n+2.

 

RSS
Facebook
Facebook
Instagram