Aloin yksi päivä lenkillä miettiä, millä moninaisimmilla tavoilla minut on määritelty muiden ihmisten toimesta – kumppaneiden, kavereiden, esimiesten. Lopputuloksena oli outo ja kirjava lista määritelmiä, osa perusteltuja, osa sellaisia joista en tunnista itseäni ollenkaan ja muutamia ihan absurdejakin.

Jätetään nyt internetin huutelijat ja selän takana paskaa puhuvat nyt omaan mitättömään arvoonsa ja keskitytään vain niihin asioihin, joita on sanottu kasvokkain. Siis niitä mielipiteitä ja määritelmiä, joilla on ainakin jonkinlainen painoarvo.

***

Ensimmäisenä tulevat mieleen omaan persoonaan liittyvät määritelmät.

“Sä olet ihan helvetin itsekäs.”

“Sä olet pinnallisin ihminen jonka tunnen.”

“Sä olet takakirein ihminen ikinä.”

Muistan hyvin, missä tilanteissa nämä asiat on minulle sanottu. En ottanut näistä mitenkään erityisemmin itseeni, mutta näin jälkikäteen voin todeta, että sanojen tilalle voisi hyvin vaihtaa toiset, tilannetta selittävät ja täten paremmin kuvaavat adjektiivit. Pinnallisuuden sijaan ehkä puhuisin ennemminkin sosiaalisesta jännittyneisyydestä, itsekkyyden ja takakireyden takana on ehkä ollut ahdistusta ja tietämättömyyttä siitä, mitä haluan ja mihin olen menossa.

***

Myös työelämässä minua on määritelty monta kertaa. Nämä ovat siinä mielessä ongelmallisia kuvailuja, että ne ovat tulleet itseäni kokeneemmilta ihmisiltä ja vielä aikana, jolloin olin vielä juniori ja vielä etsin identiteettiäni paitsi ihan ihmis-ihmisenä myös työntekijänä.

“Sä et pysty tekemään montaa asiaa yhtä aikaa.”

“Sä olet huono myymään.”

“Sä olet liikaa oma itsesi töissä.”

Ensimmäiset kaksi sain urani ensimmäisen oikean työpaikan esimiehiltä, ja pitkään olinkin sitä mieltä että tämä on totta, sellainen minä olen, sanoihan minua kokeneempi ihminen niin. Kunnes sitten lopulta tajusin, että tässähän minä hanskasin oivallisesti lukuisia projekteja samaan aikaan ja myin onnistuneesti isojakin kokonaisuuksia. Lälläspieru, olittepas väärässä!

Viimeisen tavallaan allekirjoitan, ainakin sen osalta että minulla ei ole selkeää työminää, vaan tunnen olevani suhteellisen konsistentisti minä kaikkialla, toki hieman käytöstä moderoiden tilanteen mukaan. Mutta en osaa kuvitella, että minulla olisi erillinen työrooli, enkä onneksi sellaisia duuneja ole oikeastaan opiskeluaikaisten myyntitöiden jälkeen tehnytkään.

Erilaiset työ- ja opiskeluliitännäiset määrittelyt ovat vaarallisia, sillä ne voivat rajata turhaankin sitä, millaisena ihminen oman osaamisensa kokee. Persoonaan ja ulkonäköön liittyvät kommentit on helppo ohittaa, mutta harva tulee kuitenkaan samalla tavalla kyseenalaistaneeksi esimerkiksi pomon tai opettajan mielipiteen – vaikka välillä kyllä kannattaisi. Jos kuulee olevansa huono matematiikassa tai aivan onneton asiassa X, Y tai Z, kannattaa myös miettiä keneltä kommentti tulee, missä kontekstissa ja millä tarkoitusperillä.

***

Valtaosa erilaisista kommenteista ja määritelmistä kannattaa jättää omaan arvoonsa, etenkin ulkonäköön liittyvät. Oma mätisäkki tai mitä sillä tekee ei ole kenenkään muun asia, piste.  Siksi olenkin ohittanut muun muassa seuraavat kommentit olankohtautuksella:

“Sä olet tosi miesmäinen.”

“Sä olet tollainen maatalon emäntä.”

“Sä et ole naisellinen.”

“Sä oot tosi kiva tyttö mutta sulla on liian pienet tissit.”

Sen, että olen tosi kiva mutta minulla on liian pienet hinkit olen kuullut itse asiassa kaksi kertaa. Ensimmäisen vielä ymmärsin, sillä olimmehan yläasteella. Jälkimmäistä en, sillä kyseessä oli aikuinen mies. Mitä helvettiä oikeasti? Mitä helvettiä?

***

Ja onpa sitten niitä määrittelyjä, jotka on ollut pakko ottaa kehuna, vaikkei niitä olisikaan sellaiseksi tarkoitettu. Yksi tavallaan hienoimpia asioita joita minulle on koskaan sanottu syntyi tilanteesta, kun olin torpannut erään miespuolisen henkilön lähestymisyritykset.

“Noin nihkeitä muijia ei voi tulla kuin Lappeenrannasta.”

Bingo! Sieltähän minä! Saapahan olla samanaikaisesti ylpeä itsestään ja synnyinkaupungistaan!

***

Mutta entä ne positiiviset asiat? Olen juuri muistanut ison liudan enemmän ja vähemmän tyhmiä negatiivissävytteisiä juttuja, mutta entä ne kehut? En osaa ottaa kehuja vastaan enkä niitä pyydäkään, mutta olen varmasti saanut kivojakin määritelmiä vuosien varrella. Ne vain eivät ole jääneet erityisemmin mieleen.

Paitsi tämä. Mieheni ei ole mikään lepertelijä tahi romantikko, mutta tämä vilpitön ja A:lle tyypillinen lakoninen kehu (etenkin kun olin pyytänyt häntä kuvailemaan minua jotakin typerää some-asiaa varten) on yksi ystävällisimmistä asioista mitä

“Sä olet kiva.”

Kas siinä määritelmä jonka voin allekirjoittaa!

RSS
Facebook
Facebook
Instagram