Halu kamppailla voi olla sisäsyntyistä, mutta kilpailemaan pitäisi opetella.

Meillä oli salilla lauantaina leikkimieliset kisat. Tarkoituksena oli tutustuttaa uusia ja vanhoja tyyppejä toisiinsa sekä mitellä hyvässä hengessä. Ilmoittauduin innolla mukaan, mutta ennen tapahtumaa aloin jo jännittää hervottomasti ja kisan käynnistyessä huomasin tosissani haluavani – jos en voittaa niin ainakin pärjätä niin hyvin kuin voisin.

Kilpailuhenkisyys ei tarkoita vielä sitä, että olisi hyvä kilpailemaan. Verenhimoa täytyy toki olla, että pystyy antamaan kilpailutilanteessa kaikkensa, mutta kisaaminen on myös taito, etenkin henkisellä puolella.

Itselläni tällaista taitoa ei liiemmälti ole. Olen todella kilpailuhenkinen. Jos tarjolla on palkinto tai pienikin mahdollisuus nöyryyttää muita, olen valmiina. En tykkää hävitä, enkä etenkään suoriutua huonosti omalla mittapuullani. En kuitenkaan ole koskaan tottunut kilpailemaan. Etenkään urheiluympäristössä, koska varhaisella urheilu-urallani liikkuminen oli enemmän leikkiä eikä esimerkiksi yleisurheilukoulussa tai pesiksessä ikinä kilpailtu, ja sen jälkeen jätinkin urheilun ja keskityin sirkusteluun ja hieman myöhemmin kaljanjuontiin. (Jostain syystä en miellä juoksukisoja varsinaisesti kilpailuksi vaan tapahtumaksi, ehkä siksi että tiedän olevani niin huono että suojelen kilpailuhenkistä egoani tällaisella selityksellä!)

Mutta takaisin lauantaihin. Tarjolla oli oiva tilaisuus treenata kilpailemista neljän hengen tiimeissä. Fiksu ihminen toki ottaisi oman tilanteensa huomioon: kun ei ole oikein ehtinyt/kyennyt käymään salilla, olisi kenties viisasta tehdä omien voimiensa rajoissa. Niinpä niin. Tietenkin luukutin täysillä. Enkä tainnut olla ainoa. Leppeä naureskelu loppui saman tien kun ensimmäisen lajin ensimmäinen erä käynnistyi. Luukutus tosin kannatti: vedimme viimeisen lajin aivan nollat taulussa, ja tiimimme tuli kokonaiskilpailun toiseksi.

Tällaiset matalan kynnyksen kilpailut ovat äärimmäisen arvokkaita: pääsee harjoittelemaan turvallisessa ympäristössä sitä, miltä tuntuu tehdä tosissaan ja muita vastaan. Olen myös vaatimattoman kisakokemukseni myötä huomannut nauttivani eniten kisoista, joissa saan olla osa joukkuetta. Yksin etenkin voimailu on jotenkin kuumottavaa, porukassa tulee tsempattua eri tavalla, kun täytyy pitää mielessä koko porukan kunnia eikä vain omansa.

Mitenkäs te, tunnistatteko itsessänne kilpailuhenkeä, ja millaisia olette kilpailijoina?

 

(Kuvat kevään varrelta CF openeista, joissa olen aina venynyt yllättävän hyviin suorituksiin.)

RSS
Facebook
Facebook
Instagram