Aivan ensimmäiseksi haluaisin kiittää…
On monia asioita, joita arvostan kropassani. Paitsi että se on oikein oivallisen näköinen, se kykenee monenlaisiin asioihin, joihin en olisi aikoinaan uskonut kykeneväni (tässä mielessä oli siis hyvä veto keskittyä parikymppisenä kaljanjuontiin ja makeaan elämään, eipähän tule akuuttia tunnetta vanhenemisesta ja rapistumisesta, kun koko ajan kunto kasvaa ja olo muuttuu paremmaksi).
Teräsmeduusojen ruumisviikon kunniaksi ajattelinkin kiittää maallista tomumajaani sen tarjoamista palveluksista. Siispä kiitos, rakas luusäkki, että:
- jaksat hämmästyttäviä asioita, aina pitkien matkojen juoksemisesta raskaiden painojen siirtelyyn (paitsi et ehkä viime viikolla, jolloin kyykkypäivää seuranneella polkupitkiksellä pistit aika tehokkaasti hanttiin).
- opit uusia asioita, kehityt ja muistat. Ihmeellinen on tämä vekotin, joka osaa edelleen jonglöörata lihasmuistista neljällä pallolla, melkein jopa viidellä, kykene monimutkaisiin liikkeiden yhdistelmiin ja hyvänä päivänä jopa tarkkuutta vaativiin toimenpiteisiin.
- olet varsin mukava paikka majailla. Vaikka välillä tuntuu että on ylimääräisiä raajoja eikä oikein tietäisi miten päin olla, pääosin olo omissa nahkoissa on äärimmäisen mukavaa.
Haluaisin kuitenkin esittää hieman kritiikkiä ruumistani kohtaan, rakentavassa hengessä. Rakas kehoni, miksi:
- olet niin käsittämättömän jäykkä? Olisiko sormien saaminen maahan eteentaivutuksessa aivan mahdoton ajatus?
- olet niin helvetin herkkä stressille? En varsinaisesti arvosta sitä, että herään välillä öisin siihen, että sydän hakkaa tuhatta lyöntiä minuutissa tai että nukahtaminen on mahdotonta, kun hermosto käy ylikierroksilla, vaikkei kuolemanvakavaa aihetta olisikaan.
- et osaa röyhtäistä tai viheltää? Ei sillä että varsinaisesti tarvitsisin näitä taitoja, mutta haluaisin kuitenkin tietää, miksi nämä toimet ovat minulle fyysisesti täysin mahdottomia.
Vastaa