Juokseminen, suhteellisuus ja mittakaava eli ajatuksia Nuuksiosta

Kävin helatorstaina juoksemassa Nuuksio Classic Trail Marathonin reitin. Juostessa pohdiskelin sitä, kuinka suhteellista kaikki lopulta on ja miten nopeasti oma henkinen mittakaava muuttuu.

Muistan kuinka joskus aikoinaan luin Hesarista kilpailusta nimeltä Nuuksio Classic. Se tuntui monellakin tapaa yli-ihmisten kisalta: se on maratonin mittainen, ja vielä poluilla!

Erityisen hyvin muistan erään juoksulenkin ehkä seitsemän vuotta sitten, jonka aikana silloisen heilan kanssa mietimme, kuinka uskomatonta olisi joskus juosta tuollainen extreme-luokan kisa. Ajatuskin polkumaratonista tuntui silloin äärimmäisen kaukaiselta, ihan kuin olisi haaveillut lentävänsä kuuhun tai kiipeävänsä Everestille kalsarisillaan.

Leikkaus muutama vuosi eteenpäin: juoksen Nuuksio Classicin, ensimmäisen maratonini koskaan, ja saavun hyvävoimaisena maaliin. (Tiettävästi vuosien takainen, sittemmin aikamoiseksi mäntiksi osoittautunut heila ei ole koskaan Nuuksio Classicia juossut, jos joku jäi pohtimaan mitä tapahtui tuon lenkin jälkeen.)

Yhtäkkiä oma mittakaava olikin muuttunut radikaalisti: se mikä joskus tuntui todella kaukaiselta ja lähes utopistiselta ajatukselta, olikin tavallista ja toteutettavissa myös kaltaiselleni pulliaiselle.

Leikkaus maaliin saapumisesta muutaman vuoden päähän: Juoksen Nuuksio Classicin reitin kaverin kanssa ihan huvikseni, edes ilman kilpailutilanteen luomaa pakkoa.

On hauska huomata, kuinka suhteellista kaikki lopulta on. Jos parikymppiseltä Lotalta olisi kysytty, tuletko joskus viettämään kesäisen vapaapäivän pusikossa juoksemalla sen sijaan että istuisit kaljoittelemassa puistossa, vastaus olisi taatusti ollut “no en todellakaan”.

Mittakaavassa on helppo kuitenkin löytää oma paikkansa. Retkitoverini Nelli visioi myöhemmin kesällä juoksevansa Nuuksio Classicin ultraversion 70 kilometrin reitin. Somesta näin kuinka tutut mimmit olivat vetäneet meidän juokseman ringin kahdesti putkeen. Se on vielä oman suorituskyvyn tuolla puolen. Ainakin vielä. Jos tällä hetkellä 70 kilometrin juokseminen tuntuu kaukaiselta asialta, ehkä parin vuoden päästä asia on jo toisin. On tässä aikaisemminkin jouduttu muuttamaan mittakaavaa.

Ei sillä että koko Nuuksio-reissu olisi mitenkään filosofoinniksi mennyt: vaikka tahti oli kaltaiselleni laapustajallekin oikein mukava, alkoivat jalat mennä tukkoon jossain 33 kilometrin hujakoilla. Aluksi oma heikkous sapetti, mutta sitten muistin laittaa senkin mittakaavaan: ainoa yli 20 kilometrin lenkki tältä vuodelta on tammikuusta. Eihän tämä ollut kuin about tuplat siihen päälle!

Nyt kun kisakalenterissa ei ole mitään, kiinnostaisi tehdä muitakin pitkiä eväsretkiä. Mukaan saa ilmoittautua ja reittejä ehdotella!

Eväsretkellä kun oltiin, oli eväätkin kunnossa: minulla oli Noshtin energiakarkkeja ja sipsejä, Nellillä Noshteja, karkkia ja pullaa.

// Juoksua ja paljon muuta Instagramissa: @lottapumpui //

RSS
Facebook
Facebook
Instagram

Previous

Entä jos ei olekaan omaa juttua?

Next

Riippumattoretkeily: tämän olen oppinut

1 Comment

  1. MerjaK

    Kiitos postauksesta, täällä kipuilen oman horjuvan juoksumotivaation kanssa. Sain muutettua omaa ajatuskuviotani (ei pysty, ei kykene, ei jaksa), ehkä parin vuoden kuluttua minäkin menen poluilla kuin kauris…

    Teillä kummallakin on hyvännäköiset juoksuliivit päällä, onko näistä suosituksia?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén