Juhliminen on kivaa, selvähän se. Mutta miksi ilon ja kärsimyksen välinen suhde on niin epätasapainoinen?

Otetaan esimerkiksi tämä viikko. Olin keskiviikkona Tukholmassa, sillä eräs duunihommamme oli ehdolla suuressa sisältömarkkinoinnin kilpailussa. Olimme innoissamme ehdokkuudesta, joimme skumppaa ennen gaalaa, viiniä gaalassa – ja kun sitten saimme pokata kategoriamme ykköspalkinnon, niin, no, juhlimme. Emme mitenkään erityisen rajusti, mutta pidempään hilluen. Ja se kostautui. Aamulla piti kammeta itsensä ylös hyvissä ajoin ja lähteä Tukholman-toimistollemme palaveriin. Yritän petrata ruotsintaitojani ja haluan käydä kaikki tapaamiset ja viestinvaihdot ruotsalaisten kollegojen kanssa näiden äidinkielellä, mutta kanuunassa ja parin tunnin unien jälkeen tuntui että olin kadottanut 99 % sanavarastostani ja 100 % kieliopistani ja vähintäänkin puolet ajattelukyvystäni. Aivot olivat sumussa, ja palaverien jälkeen oli pakko hetkeksi vetäytyä konttorin sohvalle lepäilemään. Perjantai meni sekin vielä raastavan väsymyksen ja tietynlaisen apeuden kourissa, ja vasta lauantaiaamuna olo tuntui normaalilta.

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän krapula käy paitsi fyysisen myös henkisen kunnon päälle. Yhden illan iloittelu tuntuu tyhjentävän kropan serotoniinvarannot pitkäksi aikaa. Haluan treenata ja olla tehokas töissä ja muutenkin kokea olevani elävien kirjoissa ja yhteiskuntaan edes jollakin tavalla kontribuoiva toimija, joten yhden illan hassuttelusta ei viitsi maksaa monen päivän hintaa.

Toisaalta välillä vain on vähän juhlittava: kilisteltävä, unohdettava korkkarit ja palkintopysti kapakkaan (molemmat haettiin pian takaisin), hiipiä majapaikan kattoterdelle kumoamaan loput skumpat, nauraa omille hölmöille jutuilleen niin että ei loppua tule. Mutta ei kovin usein, kiitos.

ps. Toinen juhlimista estävä seikka: pitää pukeutua ja kammata tukka. Nyt taitaa vuoden mekko- ja korkkarikiintiö olla taas täysi.