Mikä avuksi, jos hyvä keli aiheuttaa vain huonoa omatuntoa?

Omalla pääsiäiselläni ei ollut oikeastaan minkäänlaista agendaa ulkoilun lisäksi. Sitten löysin itseni sängynpohjalta kauniina päivänä hirvittävän päänsäryn kourissa. Kipu, jota kuvailisin sellaiseksi kun joku työntää kuumaa ruosteista sukkapuikkoa silmän vierestä sisälle kalloon, sai kaverikseen enemmän henkisen säryn siitä, että taas menee kaunis sää hukkaan.

Olen kova potemaan kauniin sään FOMOa (fear of missing out, pelko siitä että jää jostakin paitsi). Kaunis keli ikään kuin velvoittaa lähtemään ulos, ja jos on jotain muuta, kuten esimerkiksi sänkyyn ulisemaan kaatanut päänsärkykohtaus tai vaikkapa muuta elämää, tekee jonkinlaisen kaamean säärikoksen, josta seuraa häpeää ja mahdollisesti myös rangaistus? Kauniin sään FOMO on siinä mielessä erikoinen, että se ulottuu paitsi nykyhetkeen (pitäisi olla ulkona tekemässä jotain fantsua) myös tulevaisuuteen (tämä saattoi olla viimeinen kaunis sää tällä viikolla/tänä vuonna/tässä elämässä).

Tein pienen kyselyn Instagramissa, enkä selvästikään ole yksin tuskailuni kanssa. On aika hullunkurista, että olemme ulottaneet luterilaisen moraalin koskemaan myös ulkoilua ja koemme huonoa omaatuntoa siitä, että auringon paistaessa teemme jotakin muuta kuin juoksemme ultramatkoja, telttailemme niemennokassa tai vähintäänkin poljemme sadan kilometrin fillarilenkin.

//Fomoa ja paljon muuta Instagramissa: @lottapumpui //

RSS
Facebook
Facebook
Instagram