Huijarisyndroomasta ja niche-itsetunnosta

Onko kaikki saavuttamasi vain kauhea kosminen virhe?

*Olen tänään aloittamassa uutta duunia. Sen kunniaksi yksi kaikkien aikojen suosituimpia postauksiani vanhan osoitteen puolelta. Alkuperäinen teksti on julkaistu 29.1.2016.*

Peiliselfie onnistuneen työhaastattelun jälkeen.

Jos yhtään tunnen teitä blogini lukijoita (ja luulen että tunnen), tiedän että teistä moni on välillä miettinyt samalla tavalla kuin minä: että olen joutunut tähän vahingossa ja ihan kohta joku huomaa, että minun ei pitäisi olla tässä. Välillä havahdun töissä pelkoon, että entäs jos en oikeasti osaakaan tätä, vaikka tulosten ja tyytyväisyyden valossa hanskaan hommani erinomaisesti. Tai vaikka blogin tapauksessa: että kaikki te tuhannet lukijat olette tulleet tänne vahingossa (vaikka valtaosa teistä tulee aina uudelleen). Tai urheillessa: ehkä pärjäsin hyvin vain siksi, että standardit olivat niin alhaiset.

Tämä ilmiö tunnetaan huijarisyndroomana.* Huijarisyndroomasta kärsivä kokee, että kaikki saavutettu on vahinkoa, joka paljastuu hetkellä millä hyvänsä. Huijari-termi on siinä mielessä huono, että huijaus ei ole niinkään tahallinen tai pahansuopa: huijarisyndroomasta kärsivä kokee, että on tapahtunut jokin virhe, jonka takia muut luulevat hänen olevan parempi ja pätevämpi kuin oikeasti onkaan. Ilmiö ei ole mukana virallisissa psykologisissa luokituksissa, mutta sitä on pohdiskeltu 1970-luvulta lähtien. Erityisesti huijarisyndroomasta tuntuvat kärsivän nuoret ja lahjakkaat koulutetut naiset, joiden ympärillä on paljon samankaltaisia. (*Disclaimer: olen suht allerginen erilaisille itsediagnosoitaville, ei-virallisille määritelmille, joita voi käyttää helppona selityksenä omalle vaikeilulleen, joten huijarisyndroomaankaan ei kannata suhtautua vakavana psykologisena ilmiönä vaan pikemminkin ilmiötä selittävänä terminä.)

Kun ensi kertaa kuulin huijarisyndroomasta, koin valtavan ahaa-elämyksen. Oli myös helpottavaa tietää, että ei tosiaankaan ole ainoa, joka välillä epäilee kaiken menestyksensä olleen jokin kosminen virhe, joka paljastuu hetkellä millä hyvänsä.

Lähdössä Nordic Business Forumiin. Kuinkakohan moni noista menestyneistä bisnesihmisistä tuntee välillä epävarmuutta?

Kun tapahtuu jotain hyvää, kun saan uuden duunin, minulle uskotaan vaativa projekti tai minua pyydetään mukaan johonkin, huomaan usein ajattelevani automaattisesti: Tämä on nyt jokin vahinko. Kohta joku huomaa tehneensä kaamean virheen. Olen jotenkin vahingossa antanut itsestäni sellaisen kuvan että minusta olisi tähän.

Miksi on niin vaikea ajatella, että ehkä tätä duunia/projektia/haastetta tarjottiin minulle siitä yksinkertaisesta syystä, että – herramunjee, voiko näin ajatellakaan – olen siihen pätevä?

Huijarisyndrooma ei ole yksioikoisesti synonyymi huonolle itsetunnolle. Huijarisyndroomasta kärsivällä (edelleen: tämä ei ole mikään luokitus tai diagnoosi vaan vain kätevä tapa kuvata ihmistä joka tällaisten asioiden kanssa painii) voi olla hyväkin itsetunto, joka vain asettuu kyseenalaiseksi tilanteissa, joissa osaaminen yhtäkkiä ulkopuolelta validoidaan.

Paras keino päästä yli huijariksi paljastumisen pelosta on miettiä, että tuskinpa kyseessä on oikeasti mikään kosminen virheiden sarja. Luultavasti rekryäjä, nakittaja tai mukaan kutsuja on oikeasti sitä mieltä ja oikeisiin tosiasioihin perustuen, että olet passeli tähän hommaan. Elokuvissa kenties napataan väärinymmärryksen seurauksena kadunlakaisija hoitamaan pörssiyrityksen toimarin tehtäviä, mutta tosielämässä käy näin harvemmin.

Peiliselfie työmatkalla lentokentällä.

Itsetunto on kummallinen juttu. Miten se voi olla vahva ja heikko samaan aikaan?

Katleena Kortesuo, yksi suosikkibloggaajistani, kirjoitti viime viikolla kehuista ja itsetunnosta ja käytti erinomaista termiä nicheitsetunto.

“Minulla on loistava nicheitsetunto mutta vain semihyvä kokonaisitsetunto. Pystyn sanomaan aivan pokkana osa-alueittain, että olen erinomainen esiintyjä ja kirjoittaja. Olen myös hauska ja nokkela. Mutta jos minun pitäisi luonnehtia itseäni kokonaisuutena, totean olevani ihan hyvä tyyppi tai kiva perusihminen.”

Tunnistan itseni Katleenan kuvailusta. Voin sanoa epäröimättä, että olen tosi fiksu, hyvä kirjoittamaan, nopea hahmottamaan kokonaisuuksia ja perkeleen ahkera mitä tulee asioihin joista välitän. Minulla on hauskat jutut ja innostun herkästi asioista. Mutta entä kokonaisuus? Sellaista säällistä keskitasoa, kouluarvosanalla ehkä seiskaa, kasia. “Plusmerkki on olemassa, mutta se on pienempi kuin mitä paras kaverini minulle antaisi”, kuten Katleena kirjoittaa.

Kokonaisitsetunnon ja nicheitsetunnon epäsuhdassa on jotain samaa kuin huijarisyndroomassa. Kaikista hyvistä ominaisuuksista ja taidoista huolimatta voi jossakin taka-alalla kyteä huoli, että ehkä osien summasta tulee oikeasti vähemmän kuin miltä vaikuttaa.

Toinen hyvä keino huijariuden tunteen karistamiseksi on miettiä ihailemiaan (oikeita) ihmisiä ja sitä, kuinka näistä muodostuu hyvien ominaisuuksiensa perusteella hyviä kokonaisihmisiä. Ei sitä ajattele jostakusta fiksusta, hauskasta ja kivasta tyypistäkään että tuosta taatusti paljastuu täysi mäntti, niin miksi sitten itsestään?

Pahimmillaan huijarisyndrooma saattaa estää hakemasta työpaikkoja ja pyrkimästä saavutuksiin, joihin rahkeet oikeasti riittäisivät. Tämä on mielestäni hurja sääli. Siksi kannustankin kaikkia samanlaisten asioiden kanssa painiskelevia suosimaan “silmät kiinni ja paina lähetä-nappia” -metodia, oli kyse sitten uudesta duunista, viritellystä yhteistyöstä tai vaikka urheilukisaan osallistumisesta. Kumpaa kannattaa ajatella: parasta vai pahinta mahdollista lopputulosta?

Maggie Farrell kirjoittaa Forbesin kolumnissaan huijarisyndroomasta ja siitä, kuinka helppoa siitä on kärsiä. On vaikea kuvitella, että kirjailija Maya Angelou pelkäsi ennen jokaisen kirjansa julkaisua, että tällä kertaa kaikille selviää että hän onkin huono kirjailija. Tai että maailman terveysjärjestö WHO:n johtaja Margaret Chang on sanonut: “There are an awful lot of people out there who think I’m an expert. How do these people believe all this about me? I’m so much aware of all the things I don’t know.” Toisaalta on jollakin tavalla huojentavaa ajatella, että voi olla äärimmäisen fiksu ja menestyvä vaikka välillä epäilisikin itseään.

Mietin pitkään, pitäisikö kirjoittaa tästä laisinkaan. Että enkös minä vaikuta nyt neuroottiselta ja epäitseluottavaiselta, kun kirjoitan että epäilen välillä itseäni. Eikö maailmassa kuuluisi vain olla pohjattoman itseluottavainen aina hölmöyteen saakka, mieluummin vaikka kehua olemattomia kuin paljastaa omia heikkouksiaan? Ehkä on merkki kohonneesta kokonaisitsetunnosta, että uskallan laittaa silmät kiinni ja paina julkaise-nappia.

Lisää huijarisyndroomasta:
Yle Puhe
Geek Feminism Wiki
Buzzfeedin erinomainen kokoelma huijarisyndroomakaavioita: