Kun pitäisi menestyä elämän kaikilla osa-alueilla, onko ihmekään jos välillä kokee olevansa vain huijari, joka hädin tuskin saa pidettyä homman kasassa?

Sain luettavaksi Sanni Lehtisen, Amanda Pasasen ja Silja Uusikankaan tuoreen kirjan Huijareiden vallakumous – Huijarisyndrooman yhteiskunnallisilla juurilla. Siinä huijari-ilmiötä (joka on muuten paljon parempi termi kuin diagnoosihenkinen, joskin laajemmin käytetty huijarisyndrooma) tarkastellaan yhteiskunnan ja rakenteiden näkökulmasta, eli kuinka paljon huijariajatukset lopulta liittyvät ihmisen luokkataustaan, sukupuoleen, etniseen taustaan tai vaikkapa työelämän nykyisiin toimintamalleihin.

Huijareiden vallankumous -kirja saatu Vastapaino-kustantamolta.

Kuten aiemmasta huijarisyndroomaa käsittelevästä kirjoituksestani käy ilmi, olen ajatellut ilmiötä vain henkilökohtaiselta kannalta. Että minulla nyt vain on tällaisia tuntemuksia, vaikka tietämisen tasolla ymmärränkin olevani oikein pätevä ja mukava tyyppi muutenkin. Vaikkei huijari-ilmiö olekaan synonyymi huonolle itsetunnolle, niin olen ehkä korkeintaan pitänyt tätä vain omana henkilökohtaisena haasteenani, jolle ei isossa kuvassa oikein mitään voi.

Kirjan luettuani jäin kuitenkin pohtimaan, millainen rooli omissakin huijariuden tunteissani lopulta on myös rakenteilla. Naisena, ei-akateemisesta perheestä tulevana akateemisesti koulutettuna ihmisenä ja kilpailtua tietotyötä tekevänä olen varmasti altistunut monenlaisille oletuksille ja malleille, jotka ruokkivat tunnetta siitä, että en oikeasti kuulu sinne missä olen.

Myös sosiaalisella medialla on vaikutuksensa. Vaikka huijari-ilmiö onkin tunnistettu jo 1970-luvulla ja sen tunteneita on varmasti ollut maailman sivu, on nykyaika antanut huijaritunteille hurjasti lisää polttoainetta. Kun kaikista elämän osa-alueista on tullut enemmän ja vähemmän julkisia, pitäisi menestyä ja onnistua niistä jokaisella. Ei enää riitä, että on hyvä unelmatyössään (tai että vain kävisi ihan vain töissä jotta saisi rahaa), vaan pitäisi myös elää parasta elämäänsä harrastusten, ihmissuhteiden, kodinhoidon ja miljoonan muun asian parissa.
Ja kun yrittää suorittaa elämänsä jokaista osa-aluetta (ja siinä samalla kommunikoida niistä muille, kuten asiaan usein kuuluu), ei ihmekään jos koko ajan tuntuu että homma ei ole itsellä hanskassa yhtä hyvin kuin muilla, joiden elämä on (tai vaikuttaa olevan) sitä pelkkää kuuluisaa onnistumisten paraatia.

Itse huomaan kokeneeni viime aikoina huijaritunteita yllättävän vähän töissä mutta hämmentävän paljon vapaa-ajalla. Vaikka toki välillä hämmästelenkin että ihanko tosissanne tällaiselle taliaivolle uskoitte viestintäprojektinne, pääosin koen että olen ihan perkeleen osaava tyyppi, ja yrityksen mainiot luvut siitä myös kertovat.

Sama kokemus pätevyydestä ei kuitenkaan ulotu yleensä harrastuksiin ja muihin vapaa-ajan puuhiin. Minun on vaikea luottaa omaan osaamiseeni, ja pelkään että olen antanut itsestäni valheellisen pätevän kuvan. Jos vaikkapa juoksen ultramaratonin, sillä ei ole tekemistä minun kykyjeni tai kuntoni kanssa, vaan se on onnekas sattuma, että kuka tahansa vauvasta vaariin sen pystyisi tekemään, että olosuhteet jotenkin siivittivät minut maaliin ilman omia ansioitani. Eilen viimeksi harkitsin hetken maastopyöräilytreffien perumista, koska ajattelin että en kehtaa mennä koska silloin paljastuu kuinka huono oikeastaan olen. Olin toki huonompi kuin pyöräilykaveri, mutta en nyt välttämättä objektiivisesti huono. Lisäksi osaavamman kanssa ajaminen sai minut monesti ylittämään itseni ja ajamaan myös paikoista joista en välttämättä olisi yksin ajanut.

Omille huijaritunteilleni ominaista on, että huijarius ulottuu toisinaan yksittäisistä taidoista koko persoonaani: saatan hämmästyä aidosti, että joku pyytää minua kanssaan tekemään jotain. Mitä jos paljastuu että olenkin ihan mälsä ihminen? Onko käynyt jokin virhe ja olen tahtomattani fuulannut toista uskomaan että olen ihminen jonka kanssa joku haluaisi viettää aikaa? Have you even met me? Tiedän että tällaiset ajatukset ovat turhia, koska nuo kivat ja erinomaisen arvostelukyvyn omaavat ihmiset tuskin pyytäisivät minua lounaalle, treenaamaan tai reissuille jos pitäisivät minua aivan hirveänä mänttinä. Mutta ne ovat ajatuksia ja tuntemuksia yhtä kaikki.

Kirjan kirjoittajat peräänkuuluttavat paitsi huijariajatuksia edesauttavien rakenteiden näkyväksi tekemistä myös sitä, että yhteiskunnan johtopaikoilla olevat ihmiset kertoisivat rehellisesti haavoittuvaisuudestaan, esimerkiksi juuri huijariajatuksista.

Samaa toivon minä. Kun joku avautuu siitä, kuinka ei tunnekaan olevansa koko ajan tilanteen päällä ja erinomaisen varma omasta pätevyydestään (tai kirjoittaa blogissaan omista noloista keloistaan kaikkien luettavaksi), paras reaktio muilta ei ole vakuuttelu siitä, että höpö höpö, olet ihan hyvä, vaan huojennus: huh, minusta tuntuu ihan samalta! Silloin omat huijariajatukset asettuvat oikeampaan mittakaavaan, ja maailma on taas piirusti aidompi paikka.

// Ajatuksia, sohlausta ja treenausta Instagramissa: @lottapumpui //