Hikoillen tulee, viheltäen menee

Kerroin muutama postaus sitten, kuinka harrastuksen aloittaminen uudelleen käy hieman egon päälle, mutta oikealla asenteella siitä selvitään. Saattaa olla että annoin omasta moraalisesta tilanteestani hieman ruusuisen kuvan. Tai siis todella ruusuisen kuvan. En nimittäin ole yhtään ylpeä niistä ajatuksista, joita päässä on välillä pyörinyt.

Paluu crossfitin pariin alkoi mukavasti, mistä on ollut pitkälti kiittäminen sitä, että treeneiksi valikoitui sattumalta keuhkokuntoa vaativia juttuja eikä varsinaisia voimajuttuja. Kunnes sitten eilen: treenissä oli muun härväämisen lisäksi yhteensä 50 leuanvetoa ja 100 punnerrusta.

En ole ikinä ollut superhyvä yläkropan voimajutuissa, mutta tällaista heikkoutta ei ole koettu miesmuistiin! Noin vuosi sitten sattuneen pyöräkolarin jälkeen en ole hirveästi tehnyt punnerruksia tahi leuanvetoja, alkuun koska käsi oli niin pirun kipeä ja sen jälkeen siksi että, no, oli vähän kaikenlaista. Periaattessahan mikään ei olisi estänyt tekemästä yläkropan voimaa juoksuohjelmankin aikana säännöllisesti, mutta kuka nyt oikeasti punnertaa tai vetää tiukkoja leukoja jos kukaan ei siihen erikseen pakota?

En ole laisinkaan ylpeä niistä ajatuksista joita päässä pyöri harjoituksen aikana. Ensimmäisenä nolotti. Että pitää tässä vuodesta 2012 crossfitia enemmän tai vähemmän harrastaneena skaalata 50 vaivaista leukaa kippileuoista hyppyleukoihin ja tehdä punnerrukset polvet maassa! Säälittävää! Narukäsi, heikkopeikko, surkimus! Voisinko vain häipyä sivuovesta kaikessa hiljaisuudessa ja olla tulematta koskaan takaisin?

Seuraavaksi iski kateus. Olin viimeinen joka lähti juoksukiekalle punnerrusten ja leukojen välissä, muut viipottivat menemään niin perkeleen helpon ja vähähikisen näköisesti. Miksi kaikki muut ovat niin voimakkaita ja pystyviä ja miksi, oi miksi, kukaan muu ei ole naamasta paloautonpunainen? Voisinko kääntyä salin pihasta oikean sijaan vasemmalle, juosta kotiin ja leikkiä että mitään paluuta crossfitin pariin ei ole koskaan tapahtunutkaan?

Ja lopulta tuli epätoivo. On kuulkaas sata “naisten”punnerrustakin aikamoinen määrä, kun tekee niitä tällaisen tauon jälkeen. Viimeiset toistot olivat yhtä tuskaa, ja kotimatkalla aidosti pelotti, että yhtäkkiä kontrolli käsissä pettää ja kaadun fillarin kanssa ruusupuskaan pääsemättä enää koskaan ylös.

Voimien päivistä tuntuu olevan vuosisatoja aikaa. Tuntuu absurdilta ajatukselta, että olen joskus jaksanut tehdä 100 leuanvetoa ja 200 normaalia punnerrusta yhdessä treenissä. Onko sitä edes oikeasti tapahtunut? Vai olenko vain kuvitellut?

Voimien hankkiminen on ollut vuosien projekti, joka on vaatinut melkoisen määrän ponnisteluja. Kuinka epäreilua onkaan, että kaikki duuni valuu hukkaan reilussa puolessa vuodessa. Hikoillen tulee, viheltäen menee. Yritin lohduttautua sillä, että ensimmäistä kertaa crossfit-urallani keuhkokunto sentäs on hyvä, mutta kuka nyt järkevästi ja suhteellisuudentajuisesti asiaan suhtautuisi, kun vaihtoehtona on velloa itsesäälissä?

Lohduttakaa minua: onhan niin, että jos voimaa on joskus ollut, se tulee edes hiukkasen helpommin takaisin kuin jos ei olisi koskaan voimia ollutkaan?

RSS
Facebook
Facebook
Instagram

Previous

Testissä Garmin Forerunner 945

Next

Seikkailu kuuluu kaikille

2 Comments

  1. n

    On se niin!! Mulla oli säännöllisessä, järkevässä treenissä monesta syystä (burnout, masennus lähinnä) noin kahden vuoden tauko, ja sinä kahden vuoden aikana vielä kolme 2-3kk ihan totaalitaukoa liikkumisesta. Loppuajan härväilin ja nimenomaan “kävin” salilla. Nyt oon palannut takasin nousujohteiseen treenaamiseen ja jo kolmen oikeasti treenatun viikon jälkeen voimat alkaa palailla. Ei toki vielä kyykkypaino ole sama kuin ennen, mutta tekniikka, tuntuma ja fiilis alkaa olla! Ja painoja saa latoa joka treenissä liikkestä riippuen jopa 5kg enemmän.

    Eli kyllä se siitä, vaikka tuskaahan se alku tosiaankin on.

  2. Hanna

    Ks, tämä linkki. https://www.tiede.fi/artikkeli/uutiset/lihaksen-kasvuytimet-eivat-katoa
    Niin se on että jos on joskus treenannut niin se kyllä auttaa myöhemminkin 🙂

Vastaa

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén